lauantai 27. joulukuuta 2008

Tumpelo taikuri

Tässä TED-talkin jaksossa on päivänpolttavien eksistentialismiluentojen sijaan... ruotsalainen taikuri!

Lennart Green
antaa itsestään vaikutelman, että hallussa ei ole mikään osa-alue: kieli on väärä, kortit eivät pysy handussa, muisti ei pelaa, ajatus hortoilee... ja kuitenkin tyyppi tykittää puoli tuntia kortteja sellaiseen tahtiin, että parikymmentä temppua on plakkarissa siinä kohtaa, jossa David Copperfield olisi päässyt yhden illuusion pohjustuksen puoleen väliin. Käyp katteeks.


Mielen mekaniikkaa

Ja sitten hypätään yltiöpositiiviselle linjalle. Tämän luennon mielenhallinnasta pitää hihittelevä hippitohtori (kuvaus ei ole nyt ihan eksakti, mutta kyynikon mielestä tyyppi on varmasti rasittavan hyväntuulinen...) Joe Marshalla, joka on kirjoittanut kirjan Restlessness (jota en ole lukenut kun en ole sattunut törmäämään), ja joka näissä kahdessa parituntisessa sessiossa kertoo siitä, miten mieli toimii.

Tiesittekö, että päidemme sisällä käydään 50 000 dialogia päivittäin? Näistä dialogeista 95% on tiedostamattomia, ja (muistaakseni) neljä viidestä on negatiivisia tai rajoittavia. Marshallalla on esittää meille empiirinen testi (jonka itse kukin voi tyypätä jonkun toisen kanssa) siitä, miten negatiiviset ajatukset heikentävät, ja positiiviset vahvistavat – ihan fyysisesti – riippumatta siitä, onko ajatukset suunnattu muihin vai itseen.

Hän kertoo opitusta avuttomuudesta ja luonnollisestikin siitä, miten moisesta pääsee ulos. Jälkimmäisessä pätkässä on jonkin verran toistoa edellisestä, joten näitä ei kannattane putkeen katsoa, vaikka kertaus onkin opintojen äiti. Itse katsoin ensimmäisen pätkän jokunen päivä sitten, ja jälkimmäisen tänään.

Onko tämä huuhaata? Päätelköön kukin tykönään – minä jälleen uskon kaiken mitä lehteriltä sanotaan.

toinen osa:

Paremmalla resoluutiolla täältä. Käsittääkseni näitä on vielä neljä tulossa, mutta kuukauden välein, joten kaikkea aikaansa ei kannattane käyttää odotteluun...

perjantai 26. joulukuuta 2008

Ne kaksi räjäytettyä

Tätä ei moni halua nähdä, saati uskoa: seuraavien kolmevarttisten mukaan koko WTC-tsydeemi oli lavastettu – siis ei pelkästään ne kaksi näkymätöntä konetta joita kukaan ei onnistunut näkemään saati kuvaamaan ja jotka haihtuivat ilmaan, vaan myös ne jotka olemme miljoona kertaa jo nähneet...

Trikkejä? Manipuloitua kuvaa ja ääntä? Eikä!? Tässä käydään tunnollisesti tv:n syöttämät klipit (niitähän ei lopulta kovin montaa ole) freimi freimiltä läpi (laatikoiden alareunassa on "fullscreen toggle" josta klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi):

toinen osa:


...mutta tietysti helpommalla pääsee jos luottaa siihen viralliseen salaliittoteoriaan.

Ai niin, olen innoissani unohtanut linkittää sinne missä useimpiin näistä pätkistä olen törmännyt. Korjataan se virhe nyt.

Syvälle hautautuneet

Seuraavaksi lispahdetaan itsensä Charlton Hestonin juontamana vähän eri suuntaan: teoriaan, jonka mukaan ihmiset ovat olleet täällä huomattavasti pidempään kuin mitä virallinen historia väittää – korkean teknologian sivilisaatioita ja meitä fiksumpaa sakkia on ollut moneen otteeseen.

Tähän teoriaan eivät kuulu avaruuden vierailijat (Atlantis kyllä) – jäljet muinaisista ihmisistä ovat vain niin syvällä maaperässä (tai jään alla), ettei niihin juuri törmätä... ja kun satutaan törmäämään, vaietaan, koska virallinen antropologia joutuu ristiriitaiseen valoon.

Muinaista teknologiaa

Lisää muinaisia astronautteja – äänessä Jason Martell. Nibirusta on jälleen kyse, sumerilaisia sivutaan. Nibirun kuu on aikoinaan törmännyt planeettaan nimeltä Tiamat, jonka rippeistä on syntynyt maa.

Missing link is missing


...ja siinä kahvikupillisen äärellä voikin harjoittaa lisää aivojumppaa (hehe, tässä kohtaa monen mielestä alun sarjakuva ei varmastikaan vastaa millään tasolla jatkoa...): seuraavassa, Lloyd Pyen luennossa, käsitellään asiaa jota olen joskus tullut raapaisseeksi, mutta hän on päättänyt koluta joka aspektin.

Pääväittämä menee näin: me (ihmiset) emme ole evoluution tuote, vaan meidät valmistettiin, ja orjiksi vieläpä.

Tämä juttu ei oikein istu kreationismiin, eikä ID-höpötykseen, sikäli että luoduiksi tulevat vain ihmiset, mutta darwinismikaan ei tässä kohtaa Pyen mielestä oikein osu. Ufologiaa tämä kai voisi olla, jos ufot jossain välissä mainittaisiin. Sen sijaan sivutaan australopithecuksen kautta isojalkaa ja Kazakstanissa puolen vuosisataa sitten ihmisten orjina pidettyjä neanderthalilaisia ja ennen kaikkea huudellaan puuttuvan lenkin perään.

Kaiken kaikkiaan ihminen on Pyen mukaan ilmaantunut aivan liian nopeasti ollakseen evoluution tuote, mistä päästäänkin sumerilaisten historiakäsitykseen: Nibiruun, annunakiin ja muihin joita olen tullut maininneeksi jossain välissä. Joka tapauksessa viihdyttävät 8 osaa, joidenka mukaan kaikki mitä luulemme tietävämme on väärin.


torstai 25. joulukuuta 2008

Tarot-ura

Ei mikään yllätys tämän testin (via) tulos, paitsi että eteen voisi laittaa liitteen "wannabe" – mutta ehkä se onkin sisäinen maagi, joka on viime aikoina lähetellyt roskapostia omasta osoitteestani minulle (...kenties olisi syytä lukea ne sen sijaan että heittää saman tien roskiin?).


You are The Magician


Skill, wisdom, adaptation. Craft, cunning, depending on dignity.


Eleoquent and charismatic both verbally and in writing,
you are clever, witty, inventive and persuasive.


The Magician is the male power of creation, creation by willpower and desire. In that ancient sense, it is the ability to make things so just by speaking them aloud. Reflecting this is the fact that the Magician is represented by Mercury. He represents the gift of tongues, a smooth talker, a salesman. Also clever with the slight of hand and a medicine man - either a real doctor or someone trying to sell you snake oil.


What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Ilmankos se on aina niin hyvällä tuulella

Senhän toki jokainen tietää, että kaikki uskonnot perustuvat myrkytystiloihin – mutta tämä knoppi on kyllä päässyt menemään ohi: itse joulupukkikin perustuu puhtaasti kärpässieniin ja shamanismiin. Joulukuusi on vain symboloitu sientenkuivausteline...

Seuraavassa tiivistetty klippi joulun perusteista: alkupuoli kertoo joulun astrologiasta (jonka olette täällä toki jo aiempina vuosina oppineet...), ja loppupuoli muusta jouluperinteestä. Koko kärpässienisaaga on katsottavissa täällä (...Myös vaikkapa pääsiäismunat perustuvat ihan samaan hallusinogeenin lähteeseen).


Mayan majix


Aivojumppaa, anyone? Tässä mielenkiintoinen luento (johon liittyy tuo viereinen kuva, klikkaamalla isommaksi): maya-kalenterin tyhjentävä selitys – Ian Lungold* on selkeästi nähnyt vaivaa maailmanselitysmallinsa rakentamiseksi, ja henkkohtaisesti olen ihan valmis uskomaan sen (Minähän uskon mitä vain... paitsi neitseelliseen syntymään, kolmiyhteiseen "jumalaan" ja sen semmoisiin huuhaajuttuihin).

Lyhennelmä niille, jotka haluavat tietää mistä on kyse ennen kuin rupeavat katsomaan kaikki 18 osaa putkeen: Tzolkin, tuo kyseinen maya-kalenteri, ei ole kalenteri siinä mielessä kuin arkeamme tahdittava almanakka. Tzolkin on tietoisuuden kehityksen yhä nopeutuva aikataulu, jonka alkupiste on alkuräjähdys, ja jonka mukaan olemme tosiaan loppuvaiheilla – mutta apokalyptiset näkymät eivät odota meitä (paitsi jos sattuu olemaan sitä mieltä että mikään ei saisi muuttua...). Tietoisuuden kehitys se vain yhäti nopeutuu, lopulta sellaiseen tuiskeeseen jossa aika menettää merkityksensä.

Kun vielä viime vuosituhannella suuret kehitysharppaukset tapahtuivat kahdenkymmenen vuoden välein, nykyään niitä tapahtuu vuosittain, ja kun jokainen sykli on 20 kertaa edellistä nopeampi, on parin vuoden päästä käynnistyvä sykli jo niin nopea, että ihmisjärki ei pysy kelkassa – mutta intuitio pysyy, koska... Annetaan Lungoldin selittää:

---
*Video on vuodelta 2005, samalta vuodelta jonka loppupuolella Lungold kuoli käsittääkseni syöpään (mitä kuvamatskusta ei kyllä heti osaisi odottaa) – mutta samaa työmaata on kolunnut myös naapurimaamme Carl J. Calleman.

tiistai 23. joulukuuta 2008

Misantrooppien MökötysMarkkinat

...on avattu. "Avattu" on toki lievästi väärä sana kuvaamaan tilannetta, sillä tässä tapauksessa on kyse siitä, että vedetään verhot ikkunan eteen muutamaksi päiväksi, pistetään ovi niin moneen säppiin kuin mahdollista,

ja ainoa mitä todella avataan, on pullollinen (jos toinenkin) unohdusta (mitä en kyllä itse aio tehdä kun ei huvita näin vanhemmiten edes se) – sekä mahdollisesti ranteet (mutta tämä ei nyt ole mikään suositus, huom. En esimerkiksi itse aio vaivautua tuohonkaan ongelman"ratkaisu"metodiin...).

Yhdenlainen oksymoroni on myös tuo "misantrooppien markkinat" -ilmaus, koskapa misantrooppien markkinoille mahtuu tasan yksi ihminen kerrallaan. Ei oikein käy metrilaku kaupaksi, vaikka lohtusyömiselle tilausta olisikin.

Oksymoroni? Misantrooppi? Ottaako pattiin sivistyssanojen tiheä frekvenssi (sic! ["Argh!" {?}]) tässä postauksessa?

Niin pitääkin ottaa: misantrooppien markkinoilla tehdään pesäeroa rahvaaseen [= muut kuin itse] kaikin mahdollisin keinoin: hartiavoimin kaivetaan vallihautaa syvemmäksi norsunluutornin ympäriltä ja huudellaan hävyttömyyksiä metsään, jonka kaatumista (ROFL-efekti?) kukaan ei ole todistamassa...

Puhelin pitää muistaa tietystikin ottaa pois päältä – tai jos et satu olemaan radikaali misantrooppi, voit pitää puhelimen päällä, mutta jättää vastaamatta (jos nyt satut vielä olemaan niinkin kerkeästi puheväleissä ulkomaailmaan että joku todella soittaa [amatööri]...).

Ja jos joku toivottelee jotain tekstiviestillä, on hyvien misantrooppi-tapojen mukaista vastata (jos nyt ihan välttämättä haluaa vastata) mahdollisimman lyhyesti, eli: "Jep" tai "Just". Ilman isoa alkukirjainta, tietystikin; ei pidä antaa itsestään liian tarmokasta kuvaa. Siis näin:
"Aivan Ihanaa Joulua ja Järjettömän Antoisaa Uutta Vuotta, Sinä Maailman Paras Ihminen!"

"jep"
Mutta mitä voi misantrooppi tehdä näinä hammastenkiristysten aikoina? Pelata pasianssia? Telkkaria ei uskalla avata kun sen tietää mitä sieltä silmillensä saa.

Nyt minä tiedän! Blogata voi: koittaa pumpata edes vähän tekohenkeä tähän järkipuoleen törmäysnukkekuvaelmaan. Etsiskellä jotain järkeä tästä maailmasta jonka ratio tuntuisi olevan rikki... Sanan Voimalla Mieltä Muille!

?

Sanamagiaa? Loitsuamista? Eivätkös sanat ole kommunikoinnin välineitä? Yäh.

Eihän niitä juttuja tosin kukaan käy lukemassa (kun on lahjannypläys ja lanttuloorahoosianna kesken), paitsi enintään joku toinen misantrooppi angstinsa kuristamana – joku, joka ei tietenkään kommentoi mitään (paitsi weltschmertziään purkaakseen, ja siitähän ei juuri iloa pirskahtele...).

Tai sitten on se vaara, että joku jättää lootaan juuri ne sanat joita ei viime vuosina ole enää postilaatikostakaan tarvinnut juuri kaivella kun ei itsekään niitä jakele...

Mutta ehkä joku sattumalta paikalle eksynyt pahoittaa lukemastaan mielensä? No. Mä olen todella sori (huomasittehan intonaation?)

---

Vielä tämmöinen mihinkään liittymätön detalji: jouduin pitkäpiuhaisena uuslukutaidottomana pitkään arvuuttelemaan, mitä tämä emoticon on sanovinaan: <3 .

<3 ? Mikä ihmeen tissitonttu?

...Ihmekös tuo, kyseinen ilmaus kun ei muutenkaan kuulu misantroopin vokabulääriin.

Lavarunnoilua

Tässä loppuvuoden stagnaatiossa voisi vaikka opiskella itsensä lavarunoilijaksi – kun aikahan on siis hidastunut; viikko vastaa kuukautta. Tästä Taylor Malin intertekstuaalisesta pläjäyksestä I could be a poet on hyvä hakea vaikutteita:


maanantai 22. joulukuuta 2008

Valo voittaa (+ vertailutaulukko)

Kaiken vuodenaikaan (vuotavin valopiuhoin kuristusumpisolmuilla) sidotun masennuksen keskellä jäi melkein tajuamatta, että nythän on ohitettu vuoden pimein päivä – sitähän näihin aikoihin, ennen rannoillemme ryskännyttä riemuidiotismia, on juhlistettu.

Mahtavaa: aurinko nousee joka aamu aikaisemmin, ja menee mailleen joka päivä myöhemmin! Tämä pimeys ei olekaan ikuista (saan joka vuosi yllätyksekseni todeta, mutta odotellaas nyt muutama päivä: ehkä aurinko [Amen-Ra] ei enää nousekaan kolmantena päivänä kuolemastansta?).

Täytyy varmaan erikseen kirjoittaa kalenteriin, että seuraavan kerran kun eksessiivisesti alkaa ottaa aivoon ylitsehyökyvä järjenvastaisuus, on siinä kohtaa päivä taas pidempi kuin yö – ja vaikka kaikenlainen kuolemankulttiin liittyvä hösellys tungettu juuri tuota(kin) juhlaa sotkemaan, on valo noilla ajoin taas vallitseva olotila, ja keskiaikainen pimeys joutuu edes vähän väistymään.

Täältä vielä tämmöinen ajankohtaan istuva taulukko (via) ihan vaan siksi että on niin veitikkamainen olo (ah, enää 16 yötä siihen, että ollaan ohitettu loppiainen ja voidaan palata normaaliin maailmaan – voi prkl!: taulukon toinen laita menee tuonne näkymättömiin [klikkaamalla koko kuva näkkyypi, on tämä taas...]):

maanantai 15. joulukuuta 2008

Hajoavat laitteet ja minä

...sille, että laitteet hajoavat tietyn henkilön läsnäolosta, on siis nimikin: Pauli-efekti. Asiaan kuuluu, että kun koitin laittaa kommenttia tuonne Tekno-Kekon juttuun, se ei jostain syystä tietenkään onnistunut...

Eilen muuten katkesi nettiyhteys kesken kaiken. Tänään sitten soittelin sen perään, ja asentajat pistettiin hälytysvalmiuteen.

Ajattelin asentajan vierailua silmällä pitäen siistiä pistokkeen lähimaisemista ylimääräiset piuhat poiessen, ja huomasin laajakaistapistokkeen irronneen omia aikojaan.

Onneksi ei asentaja ehtinyt paikalle toteamaan asiaa; olisihan noloa jos joku muukin tietäisi että ongelma on juurikin tuo maailman yleisin... (Täytyy muistaa olla postaamatta tätä tiedonsirpaletta; olisihan noloa jos...)

lauantai 13. joulukuuta 2008

Vakuutusmatematiikkaa

Vielä annos narinaa (ei lumen-, vaan sitä toista – ihan muuten vain; inspiraatio viettää siihen suuntaan): Talostanihan kosahti vastikään lämminvesivaraaja, kuten elävästi muistatte. Tilalle tuli uusi, ja kun taskunpohjilla ei viimeaikoina ole lojunut tuollaisia tonnin seteleitä, toivoskelin, että kotivakuutus korvaisi. Suurimman osan edes; en kai minä nyt tyhjästä laajaa kotivakuutusta maksele?

Tässä tapauksessa makselen. Vaikka kattila posahti jo seitsemäntoista vuoden käytön jälkeen, mikä tuollaiselle kapineelle on lyhyt ikä, pidetään vehjettä ainakin Pohjolassa ikäloppuna. Kun korvaussummasta vähennetään 6% per ikävuosi, menee koko hoito omasta pussista. Kumma ettei pienellä präntillä ole kirjoitettu, että oikeastaan tällaisessa tapauksessa minun pitäisi maksaa vielä 2% Pohjolalle...

Hyvää joulunodotusta toivottelivat luurin toisesta päästä puhelun päätteeksi. Kiitti, siitäkin. Minähän lähinnä odotan sitä, että päästään joulun ohi, ja takaisin normaalin elämän pariin. Voisikohan joulupukki tuoda aikakoneen? Tai vaihtoehtoisesti sitä normaalia elämää? Sellaista, jossa ei jatkuvasti hajoa jotain.

...Varmasti se aikakonekin menisi heti jumiin. Jäisin johonkin limboon kesken hyppäyksen, ja kun soittaisin joulupukille reklamoidakseni, vastaisi joku tonttu: "Kummallista, juuri tuollaista ei ole koskaan tullut vastaan..."

lauantai 6. joulukuuta 2008

Vihdoin voin kirjoittaa

Päheetä! Open Office on viimein saatavilla Mäcille – tai ainakin tällaiselle Intel-pohjaiselle. Turhan pitkään jouduinkin tuolla Texturilla tulemaan toimeen. Wordiähän en ole asentanut aikoihin yhtikäs mihinkään kun vain vierastan kaikkea pakkomyyntiä.

Ja mikä kivintä: saatavilla on myös valmis malli leffakässärin kirjoittamiseen. Jossain välissähän käyttelin CeltXiä, mutta se sitten jäi kun siinä tuppasi vähän bugeja olemaan. ...Enkä toisaalta ole juuri joutanut kirjoittelemaan – vaan jatkossa, kun alan suuremmalti juurikin tuohon touhuun paneutua...

En sitten tiedä kuinka kauan tämä mäkkiversio on ollut saatavilla, mutta itse olin jo luopunut toivosta. Niin se on, lapset: toivoa ei pidä koskaan menettää. Paitsi jos haluaa yllättyä postiivisesti.

Kitinää ja valitusta

Lämmintä vettä on taas tässäkin taloudessa. Kahden putkimiehen ja yhden sähkötyypin kahden käynnin jälkeen vanha boileri on korvattu uudella – ja nyt voi jäädä odottelemaan postilaatikon äärelle minkä kokoinen joululahja heille itse kullekin pitää antaa.

Optimistina voisin kuvitella, että laaja kotivakuutus korvaa, mutta minä en ole optimisti. Eikä ole syytäkään olla, jos alle puolen vuoden asumisen jälkeen rupeaa paikat hajoilemaan. En muista mimmoinen omavastuusumma oli, enkä jaksa tarkistaakaan – asia selviää sitten kun tulee akuutiksi, eikä se tarkistelusta mihinkään muutu.

Mitä seuraavaksi? Olisiko auton vuoro taas vaihteeksi kosahtaa?

Toisaalta... jollain jossain on asiat paljon heikommin. Mitäs minä tässä inisen? Jossain on sotatila käynnissä. Köyhdytettyä uraania nurkissa. Tulevaisuus savun peitossa. Ei ruokaa. Ei vettä. Ei kattoa pään päällä. Ei terveyttä. Ei turvaa. Ei tietokonetta, jolla kirjoitella kovasta kohtalostaan: "Yhyy, lämmin vesi oli vähän aikaa poikki – miks just mulle käy just näin julmasti? Epistä! Oikeusmurha! J'accuse!"

torstai 4. joulukuuta 2008

Invaasio auton ratissa

Lähdin illankähmässä ajelemaan kotia kohti, kovasti kaikenmoista stressattavaa mielessä... kun näin liikettä tuulilasin vasemmassa yläkulmassa. Hämähäkki? Kyllä. Ehta lukki (…juuri täältä opin, että lukit eivät kudo seittiä. Ristilukki ei ole lukki. Mutta puhun jatkossa edelleen jääräpäisesti lukista... mikä hemmetin sana "hämähäkki" oikein on olevinaan, ylipäätään?) iltakävelyllä tuulilasin tiivisteellä. Sangen hidasta askellusta, kohmeko kangistaa... pitikö seurata tietä ja muuta liikennettä?

En nyt varsinainen araknofoobikko ole, mutten varsinaisesti viihdykään kahdeksanjalkaisten seurassa. En ruvennut kirkumaan hysteerisesti, enkä menettänyt auton hallintaa, mutta jonkinsorttinen pakoreaktio kyllä kyti selkärangassa.

Lukki suuntasi kulkunsa keskemmälle, ja kuvittelin tilaisuuteni koittaneen. Löin aurinkoläpän alas otuksen päälle ja suuntasin pari napakkaa nyrkiniskua – ja tunsin väliin jäävän liikaa klappia.

Lukki lähti seitin varassa laskeutumaan alas ratin takaa jonnekin jalkojeni väliin. Puhaltelin epätoivoisessa kastraatioahdistuksessa lukkia kauemmas, mutta liian voimattomasti. Kädellä en tietenkään voinut sitä kauemmas huitoa, koska olisi kuitenkin livahtanut hihansuusta... Onneksi laskeutuminen lakkasi ratin takana, ja nousu ylöspäin alkoi.

Mietin kuumeisesti, josko pistäisin auton sivuun ja... tekisin mitä? Olette varmaan kuulleet, että hämähäkkejä ei saa tappaa. Koitin saada mieleeni, miksi. Tuottiko se huonoa onnea? Pohdiskelin sanonnan alkuperää samalla kun lukki suuntasi vasemmalle, sinne mistä olisi lyhin matka hypätä silmille.

Kai maar taikauskoisella höpinällä on vahvistettu sitä, että kirkuvat foobikot malttaisivat olla tallomatta hämähäkkejä, jotka pitävät kurissa muut, kaksi jalkaa vähemmän omaavat otukset. Mutta mahtoiko tämä olla ristilukki? Eikö sellaisen tappaminen tuota kaksin verroin pahaa karmaa? Miten saisin tuon ulos, ja pimeässä vielä varmistettua, että se varmasti on ulkona?

Päädyin parikymmentä kilometriä toistaitoisesti ajeltuani pysäyttämään samoilla paikkeilla, joilla laturi oli viikkoa aiemmin irtisanoutunut. Sisävalon kajastuksessa syynäsin paikalleen kyyristynyttä otusta. Ihan selvästi oli tuo pelottava biokone valmistautumassa hyppäämään kasvoille – ja kyllä, ristilukkihan se. Eivätkös ristilukit ole myrkyllisiä? Oliko se tuomassa viestiä kuolemasta? Mitenkäs nämä kansanviisaudet tässä kohtaa kulkivat? Kivasti selkämyksessä oleva kuvio assosioituu maatamme tuhannen vuotta riivanneeseen kuolemankulttiin...

Elävänä ulos? Miten? Ei sattunut olemaan juomalasia mukana. Vielä varmistus: myytti hämähäkin tappamisesta ja sen seurauksista... onhan se vain taikauskoa? On. Irrationaaliset karistettuani hanskan verhoama nyrkki vihdoin heilahti, ja otukselta lähti henki. Saatoin hengittää. On se perkele kun pitää pohtia ihan epäolennaisia auton ratissa. Toisaalta: joku olisi tyynesti antanut lukin taapertaa, ja häiriintymättä jatkanut ajoaan.

Ja epäolennaisista: ehdin siinä ajatella myös, notta mihinkä lokeroon voisi kätevästi niputtaa sekä hämähäkit että hyönteiset – ihan vaan siksi etten koe hyönteisiä erityisen hyödyllisiksi (ja kuvittelen etymologian kulkevan noita polkuja [mitä en kylläkään tiedä, eivätkö nämä assosiaatiot koskaan lopu?]). Niveljalkaiset? Omissakin raajoissani on niveliä, olenko siis äyriäinen?

tiistai 2. joulukuuta 2008

Lisää hajoavia laitteita

Sen lisäksi, että auto ja tietokone laukeilevat jatkuvasti, päätti myös lämminvesivaraaja ruveta kikkailemaan. "Kokeilenpa miten lämpimäksi tämän veden oikeastaan saankaan," päätti boileri. Jos olisi viitsinyt kysyä, olisin voinut kertoa että yli sadan asteen ei pääse. Ans kattoo mitä kaikkea sieltä on kosahtanut.

On se nyt perkele! Täytyisi hankkiutua täysin laitteettomaan talouteen... vaan toisaalta sinne päinhän tässä vahvasti ollaan menossa kun kaikki, saakura soikoon, laukeaa. Minä en ala kohta.

Jos nyt ihan hakemalla hakee postiivisia puolia, niin boilerin sijainti valmiiksi vesieristetyssä tilassa on ihan kivaa sikäli että vesivahingosta ei tarvitse kärsiä.

Se, että naapurustossa asusteleva putkimies on juuri Ruotsissa, ei välttämättä ole laskettavissa plussille. Huomenna sitten katsellaan notta miten keturallaan tsydeemit ovatkaan. Ihan jännittää; tämä on vähän kuin joulukalenterin luukku. Hih hih.

Minkä tähden minun pitää olla reaalitodellisuuden kanssa naimisissa? Minä en sovellu sille, eikä se sovellu mulle.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Me so happy

Eilen aloiteltu leffapätkä näyttää jo pelkkänä demona aivan sikahyvältä – vaikka itse sanonkin. Varsinaisia kuvauksiahan ei vielä aloitettu; nyt vasta treenataan ihan muualla kuin varsinaisilla kuvauspaikoilla. Eikä eilen päästy puleeraamaan kuin yhtä kohtausta, mutta melko pitkää sellaista, ja mahtavalta se näyttää nyt kasaan leikattuna.

44 ottoa joista matskua tuli rapiat 12 minuuttia, josta "lopulliseen" pätkään tuli 26 kuvaa ja vähän reilu puolitoista minuuttia pituutta. Kaikki tämä materiaali alle kahden tunnin sessiossa – mikä on ihan hyvä, koska varsinaisissa kuvauksissa pitää purkittaa vielä paljon rivakampaan tahtiin.

Klaffivirheitäkään ei aivan hirvittävissä määrin sekaan eksynyt (ja tässä vaiheessahan ne on hyvä noteerata ja karsia), eikä kovinkaan monessa kohtaa tarvinnut hinkata loputtomiin löytääkseen kohtuullisen montaasin. Tästä on hyvä jatkaa...

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Alustavasti valmista

Traktorinmunat naamioituvat pelloille – ja siinä sivussa pyrkivät hautaamaan näemmä jälleen kulkuväylät niin, että peltojen halki ajellessa voi vain kuvitella olevansa tiellä. Valkeuden läpi lipuessaan miettii, josko sittenkin tuli ajaneeksi ojaan ja kuolleeksi jossain välissä ja päätyneeksi maailmaan joka on autio ja tyhjä; vain omat valokiilat leikkaavat laskeutuvaa huntua...

Mutta (takaisin tähän todellisuuteen – onhan tämä sitä, todellisuutta?) ehdinpähän päivän verran hengähtää. On (tää) saanut valmiiksi ja toimitettua ne musiikit ja äänimaisemat, vaikka matskut sisältänyt kovalevy päättikin kadota hyperavaruuteen juuri fataalilla hetkellä (niin kuin niillä on tapana, laitteilla: kvanttihyppäävät rikkinäiseen ulottuvuuteen ja ovat yhtäkkiä jotenkin poissaolevia).

Ei tarvitse juuri tänään myöskään ohjailla mitään, ei ajella ääniä/valoja, ei tarvitse ihan vielä käynnistellä seuraavaa näytelmää... Sen lyhytfilmin (josta ehkä olen kirjoittanut, ehkä en; mistä minä sen voisin tietää?) ohjailua kyllä pitää aloitella heti huomenna – vaikka samaan aikaan pitäisi oikeastaan olla ensi-illassa... Ei voi onnistua kaikessa aikataulutuksessa, ei näillä aivoilla.

Sain vihdoin rimpuiltua itseni puhelinfobiasta ulos ja kiinnitettyä viimeisenkin näyttelijän alustavasti filkkaan mukaan. Harmi että jouduin keräilemään voimia sen verran monta viikkoa – en yhtään tiedä miksi muka; ei siihen mitään järjellistä syytä ole – ettei häntä huomisiin treeneihin saada mukaan.

Joka tapauksessa alustavasti kaikki on vihdoin sitä vaille, että käydään toimeen. Alustavasti. Erinäisiä puhelinsoittoja vielä vaaditaan, jotta saadaan kaikki yhtä aikaa samaan paikkaan, ja vielä sellaiseen paikkaan jossa osataan odottaa meitä. Pariinkin paikkaan. Liikkuvia osia.

Seuraavaan, siihen pidempään leffaan jota keväämmällä rupean duunaamaan, täytyy ehdottomasti kiinnittää semmoinen ihminen, joka oikeasti kykenee tekemään puhelinsoittoja ilman sietämätöntä pingotusta. Itsehän joudun aina jallittamaan itseni: "Oho, puhelimeni näköjään soittaa jo, kautta Teutateksen!" Onneksi olen alustavasti tästäkin jo puhellut... Alustavasti. Auh.

Puhelin on pelottava värkki: se vääristää toisessa päässä olevan henkivaltojen edustajaksi. Linjalla puhuva/kuunteleva entiteetti ei ole ihminen, vaan hänen äänensä – ruumiiton sielu jossain toisessa ulottuvuudessa. Sen hyväntahtoisuudesta ei ole mitään takeita. Sen ilmeitä ei voi lukea koska niitä ei ole. Se ei halua, että siihen otetaan yhteyttä tältä puolelta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Akselin esikuva

Gunnareitten uusi levy on singonnut blogimarkkinoille arvostelun jos toisenkin. Itse en ole joutanut tuota plättyä kuuntelemaan (korviaan höristävällä täytyy olla MySpace-tili, huom.) kun on pitänyt tässä juuri tehdä ihan toisenlaista musiikkia ja deadline puskee päälle kuin katerpillari.

Yhtäältä: Gunnarit eivät koskaan meikäläiselle ole olleet erityisen kova juttu. Appetiten ilmestyessä lukioaikoina en voinut sietää Axlin lauluääntä, enkä rupisia soundeja. Parista biisistä olin kuulevinani jonkinmoista talenttia, mutta päällimmäisenä ajatuksena oli, että bändistä ehkä voisi tulla jotain jos heivaisivat laulajan mäkeen...

Hra Rose oli selvästikin pöllinyt (vähintäänkin) fraseerauksensa Jim Dandyltä, joka ilmeisen suurine egoineen vaikutti Black Oak Arkansas -nimisessä poppoossa – jota en myöskään laulajan takia kestänyt kuunnella yhtään – seiskeetluvulla. Tässä vertailtavaksi kyseisen orkesterin tsibale Hot & Nasty:

torstai 20. marraskuuta 2008

Ei sano "hurr"

Pahus. Täällähän on lunta. Mitenkäs tämä on mahdollista? Onko tämä peite aikeissa jäädä paikalleen? Ei ole viime vuosina päässyt tällaiseen tottumaan...

Tehköön mitä tykkää, arvaamaton Gaia, vaan varsinaista hammastenkiristystä on kehittänyt jälleen – ette kyllä arvaa – auto. Se on tällä haavaa korjaamolla. Ettekä millään arvaa, mitä sieltä äsken soitettiin. Kyllä, oikein arvasitte: "Ei tässä näyttäisi mitään vikaa olevan".

Muuten vain hyytyi eilen siihen aikaan kun korjaamot olivat jo sulkemassa oviaan. Muuten vain odottelin hinausautoa vajaan tunnin hytissä hytisten.

Oikeastaan tarina on taas pidempi kuin mitä tässä oion. Mukana on myös annos järjenkäytön vähyyttä, kuten aina.

Toissailtana ajoin kaatosateessa kotiin, ja viimeisissä mutkissa huomasin, että latauksen merkkivalo vilkkui aina kun en painanut kaasua. Mikäs siinä: nukkumaan kylmä söyrinki seurana. Mahtoiko ylenpalttinen kosteus aiheuttaa häikkää? Vai joku ihan muu?

Aamulla herätessä olivat aivot taas vaihtaneet sen verran optimistiksi, etten turhaan korjaamolle lähtenyt. Illankähmässä suuntasin sovittua palaveria kohti, ihan kuin mitään hämminkiä ei koskaan olisi ollutkaan.

Siinä loppumatkasta ajattelin poiketa kaupassa – ja huomasin, että laturin valo vilkahti jälleen samalla oireyhtymällä kuin edellisenä iltana. Kyse ei siis ollut kosteudesta, ajattelin. Pentele, jatkoin ajatusta, vaan sen pessimistimmäksi en heittäytynyt, vaikka syytä olisi ollut.

Kävin kaupassa, tulin autoon... joka kieltäytyi käynnistymästä. Seuraavat puoli tuntia meni rattoisasti, kun uusista autoista ei tuntunut löytyvän akunnapoja – eikä vieraiden autoja ihan tuurilla viitsi lähteä näpelöimään. En ole tällä autolla tottunut virtaa pummimaan, mutta piuhat olivat kyllä olemassa, ja ihan norminnäköinen akku siinä – paitsi ettei ilman lamppua meinaa nähdä plussia ja miinuksia.

Mitä luulette, loppuiko aina mukana olevasta fikkaristakin paristot tässä hötäkässä? Loppuivat, (vai mahtoiko hajota muuten; muistelen että putosi asfaltille siinä piuhojen kanssa jonglööratessa) mutta ehdin sentään nähdä kumpi napa oli kumpi. Neljännestä kysymästäni autosta vihdoin löytyi virtaa, ja pääsin liikkeelle. Palaveri oli siinä vaiheessa jo mennyt reippaasti sivu suun, ja olin oikeastaan turhaan liikenteessä, paitsi että korjaamoa piti löytämän.

Järjenkäytön vähyys astui toisen kerran rattiin: suuntasin kotikonnuille, tutut korjaamot mielessä... vaan en päässyt edes puoleen väliin kun kiesi simahti. Kätevästi ennätin juuri sivilisaation rajamaille; olin vastikään ohittanut huoltamon, jossa näytti olevan ihan oikeasti huoltoa. Olin katsonut himmeämmiksi käyviä mittarivaloja, ja tiennyt ihan hyvin että perille ei päästä, mutta jatkanut silti...

Nyt alla on korjaamon vara-auto, joka tikittää omaa vuorokausilaskuaan siihen saakka, että löytävät jonkun vian. Oletettavasti laturi menee vaihtoon – kauanhan se vaihdettu käämi kestikin: useita kuukausia. Ja onneksi se vastikään hajonnut katalysaattorikin pitää ihan kohta laittaa sinne takaisin. Eikähän nyt voi oikeastaan luottaa siihen, että laturin vaihto korjaa varsinaista vikaa...

Ja olisi kyllä ihan muuta ajateltavaa, ihan riittävästi muissa projekteissa, taasenkin.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Kohti horrosta

Noinkohan tänä talvena joutuu ihan lumitöihin? Viime talvena ei joutunut, ja edellisenäkin talvena toinen urakka (niistä kahdesta kerrasta kun hommiin joutui) osoittautui turhaksi kun lumi suli seuraavana päivänä.

Mutta että nyt tulee tuollaisia hiutaleita, joiden elävästi muistan jotenkin liittyvän kolan puskemiseen – eikä marraskuukaan ole kuin juuri puolessa välissä. Missä se ilmastonmuutos luuraa silloin kun sitä tarvittaisiin?

Unirytmini on jälleen tehnyt puolinelsonit. Luulin jo taltuttaneeni ongelman lopullisesti, mutta ensi-illan jälkeen en ole enää millään saanut unta oikean vuorokauden puolella. Enkä herättyä ennen kymmentä. Stressinpurkuako tämä on? Vai seuraavien projektien stressiltä pakenemista?

Kellon siirtämisestä selvisin ilman kakistelua, mutta... ehkä valmistaudun talviunille? ...Pääskythän ovat varmaan jo sukeltaneet suolampiin talvehtimaan, kuten vanha kansa tiesi niiden tekevän.
---
[haamu varttia myöhemmin]: Jaha, se talvi oli sitten siinä... Ei ehtinyt enkeleitä tekemään – ilmastonmuutos tuli sittenkin ja pilasi kaiken.

lauantai 15. marraskuuta 2008

"Syövät meidän katteen, prkl!"

Lidl on Solnassa päätynyt myrkyttämään roskikseen heittämiään ruokia. Ihan vähän vastuutonta, jos minulta kysytään.

Yhteiskunnassa on liudalti ihmisiä, joiden varat eivät riitä kunnolla elämiseen – ja vaikka tuolla keskustelupalstoilla näemmä ahkerasti leimataan kaikki roskiksia dyykkaavat pultsareiksi, näin ei suinkaan ole. Alkoholi ja vähävaraisuus eivät kulje käsikynkkää läheskään aina. Jos et satu henkilökohtaisesti tuntemaan roskiksia hyödyntäviä, et voi tietää millaisia he ovat – köyhät kun ovat yksilöitä siinä kuin rikkaatkin. Ihmisillä on taipumusta heilua leimakirveiden kanssa ilman holttia.

Motiivi Solnassa harrastetulle ihmishenkiä vaarantavalle toiminnalle (niin, eihän se ihan fataalia myrkkyä ollut, mutta ei "syövyttävä" terveelliseltäkään kuulosta...) jää uutisessa vähän pimentoon – kodittomien karkottamisesta puhutaan, mutta onko tuo ollut varsinainen motiivi? Lakkaako köyhyys olemasta yhteiskunnallinen ongelma, jos laittaa silmät kiinni?

Onko roskia levitelty safkan tonkimisen ohella, niin kuin tuolla keskustelupalstalla eräät kallistuvat katsomaan – vai halutaanko vain, että kukaan ei vahingossakaan pääse hyötymään sellaisesta jota ei voitolla saa myydä? Jos korporaatio ei hyödy, ei kukaan saa myöskään pysytellä hengissä vanhoilla safkoilla?

Millainen on yhteiskunta, jossa "laitapuolen kulkijat" halutaan myrkyttää pois katukuvasta – ja jossa monen mielestä toiminta on vieläpä ihan kannatettavaa: "Pysyvätpähän poissa silmistä"? Myrkyttää? Kas kun ei ampua: haulikot myyjille, ja provikat jokaisesta listitystä dyykkarista? Vuoden päästä voidaan otsikoida: "Köyhyys on kadonnut maastamme täysin"?

Jos Freudia halutaan lainata: roskiaan varjelevat yritykset ovat juuttuneet anaaliseen vaiheeseen kehityksessään – eli siihen lapsuuden periodiin, jossa oma kakka näyttää säilyttämisen arvoiselta aarteelta, lahjalta äidille. Nythän nostetun älämölön ansiosta Solnassakin tyydytään lukitsemaan roskat piiloon, ettei kukaan vain pääse noita kallisarvoisia kultahippuja hypistelemään – paitsi valtuutetut kuljetusoperaattorit, jotka vievät aarteet salaiseen paikkaan, jossa lokit niitä vartioivat. Kyllähän roskiksilla on aina ollut kovasti vetovoimaa, niiden paikkeilla hengaaminen kun nostaa statusta ohikulkijoiden silmissä...

No, en ole edelleenkään yhtään kertaa käynyt Lidlissä, enkä aio yhäkään käydä. Sen verran arveluttavaa toimintaa kyseinen ketju on harrastanut.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Rajoituksia ja "rajoituksia"

Olen varmaan tullut vanhaksi – näin ei ole nimittäin koskaan käynyt. Kaasujalkani on ollut kohtuullisen painava, enkä muista koskaan ajatelleeni talvirajoitusten aikaan, että mitähän nopeutta sitä oikeastaan pitäisi ajaa.

Mutta nyt kun olen ajellut suunnilleen rajoitusten mukaan, olen huomannut, että rekat tulevat puskuriin hönkimään. Rekkakuskeillahan on tapana ajaa 95 km/t kesät talvet, joten rajoitusten vaihduttua olen miettinyt sopivaa politiikkaa.

Alkuun olin silleen, että köröttelin rajoitusten mukaan ja henkilöautot saivat ohitella jos siltä tuntui, mutta rekan ilmaantuessa peräpeiliin nostin nopeutta – onhan se noloa jos rekka joutuu ohittamaan henkilöauton.

Toissailtana olin kuitenkin sen verran ajatuksissani, etten edes tajunnut rekan liimaantuneen puskuriini. Niinpä tämä kyseinen pässi päätti valaista tavisautoilijaa ammatillisuudestaan, ja ohitukseen lähtiessään vilkautti pitkiä peruutuspeiliin.

Vilkaisin mittaria: vain 90 km/t. Oliko rekkakuskin viesti kenties tämä: "Hei sinä tavallinen autoilija: miksi et toimi niin kuin minä haluan? Miksi maailma on juuri minua vastaan? Äää, ammatinvalintani on umpikuja! Elämä on epistä!"?

Teillämme on kaksi nopeusrajoitusta: virallinen, ja sitten se, jota rekkakuskit "noudattavat" – hehän siis ajavat nasta laudassa, mutta rajoitin harmillisesti on, no, rajoittamassa.

Koska rekat siis kulkevat aina tuota yhdeksääviittä, he ovat kesät tientukkoina, ja talvisin repivät hiuksiaan koska jotkut sattuvat noudattamaan rajoituksia. Kyllä sen täytyy olla yhtä helvettiä – identiteettikriisiä varmaan pukkaa vuodenajasta riippuen.

Mutta tosiaan: vaikka parikymmentä vuotta olen tien päällä ollut, en ole koskaan joutunut rekan ohittamaksi. Vanhuuttani olen tullut vähemmän kiireiseksi (minullahan on tapana lähteä aina etuajassa ihan vaan siltä varalta että sattuu jotain yllättävää – minä vihaan sellaista tilannetta, jossa tulen vain niukin naukin ajoissa, puhumattakaan siitä, että tulisin myöhässä – eikähän ylinopeuksilla montaa minuuttia voita; turhaan vain nostaa adrenaliinia ja sykettä: jos ohittaa yhden, saa ohitella jatkuvasti), vaan kumpaa nopeusrajoitusta nyt olisi syytä noudattaa? Huolehdinko sujuvuudesta, vai siitä että noudatan lakia?

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Toisten vika, aina

Arevan toiminta on tökkinyt myös kotimaassaan Ranskassa, ja Yhdysvalloissa – ja kuten kyseisen firman kohdalla tyypillistä, vastuuta lykätään määrätietoisesti muille. Luottamus ydinvoiman lisärakentamiseen lujittuu ihan silmissä...

Huomasitte varmaan äskettäin, että ydinvoima – kerkeästä propagointihöpinästä huolimatta – on kaikkea muuta kuin ympäristöystävällistä, siis muutenkin kuin vuosituhansia tappavina pysyvien jätteidensä puolesta.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Luista rakkautta

Pari possea on oikonut toistensa käsityksiä niinkutsutussa "pyhän haudan kirkossa", jota molemmat jengit ilmeisesti pitävät kantapaikkanaan. Armenialaisjengi oli juuri viettämässä erään tietyn kidutusvälineen juhlapäivää – koska ilmeisesti joku valopää on joskus kiistämättämästi löytänyt juuri tuon nimenomaisen puukappaleen juurikin jostain tuolta, tai jotain.

Koska myös niinkutsutut "ortodoksit" julistavat samaista rakkauden sanomaa kuin armenialaiset, he sattuivat kyseisten karkeloiden aikana pitämään omia bileitään – mistä tietystikin syntyi käsirysyä universaalin rakkauden nimissä. Siinä käännettiin poski jos toinenkin, railakkaasta juhlavideosta päätellen. Yllätyksenä ei tulle kellekään, että tätä rivakkaa rakkauden jakamista harrastetaan juuri siellä, missä kaikki idiotismi tiivistyy.

Uutisessa pimentoon jää se, mistä oikeastaan on kysymys – mutta tottahan siinä jotain erityisen järkevää on meneillään ollut, varsinkin kun kyseinen välienselvittely ei suinkaan tapahtunut ensimmäistä kertaa.

Näemmä kyseinen kirkko on semmoinen, jonka ansiosta myös meikäläiset ovat päässeet sotimisen makuun Krimin sodan aikaan. Se Oolannin sota – yhden saatanan pytingin takia. Korjaan: kahden – on siinä jo syytä tapattaa ihmisiä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Olen siis hengissä?

Huuh, ensi-illasta on selvitty. Yleisöllä tuntui olevan hauskaa, ja tupa oli täynnä, joten kaksi tavoitetta saavutettuna.

Ihan pientä ylipingottamista oli ajoittain havaittavissa, mutta koskapas enskarissa ihan rentona oltaisiin... Ja ääniajoihin onnistuin pudottamaan pari kämmiä, damn.

Ja portaissa onnistui kaksikin ihmistä kaatumaan väliajalla, että pitikin sattua. Ei käsittääkseni mitään isompaa haaveria tullut, mutta kuitenkin... harmillista. Olkaa varovaisia niissä portaissa kun tulette katsomaan...

Joko voi siis hengittää vapaasti? Huuh. Ei tässä hommat varsinaisesti loppuneet ole; seuraavat projektit puskevat päälle, ja esityksethän pitää ottaa yksi kerrallaan jokainen omana settinään. Stressi roikkuu liepeessä aina vaan – komediantekijällä siinä kuin muillakin...

perjantai 7. marraskuuta 2008

Aeka loppuupi

En ole koskaan isommin Oasista kuunnellut, mutta tämä piisihän (I'm outta time) on hyvä – ja viideo erittäinkin hieno (via). Peribeatleaaninen on jälleen kappale, joskin siinä kitaramelodiassa olen kuulevinani Blackmoren vaikutusta... No, jokainen kuulee mitä sattuu.

Itsellänikin loppuu aika tänään, kun Odotettavissa iltaan asti pamahtaa ensi-iltaansa... Turkkarissa oli tänään juttua aiheesta. Jään kauhulla odottelemaan arvosteluja (kuuletteko hampaitteni kalinan?)...

torstai 6. marraskuuta 2008

Autoilu, siinä hermo lepää

Kuten arvata saattaa, rengasliikeessä ei koettu minkäänmoista ongelmaa talvinakkien asentamisen suhteen, vaikka itse koin tehtävän täysin mahdottomaksi. Tyypillistä – olen olemattomien ongelmien kehittämisessä ennenkin osoittautunut sangen kekseliääksi.

Varsinkin tietokoneongelmissa tyypillinen vastaus on: "En ole koskaan tuollaisesta kuullutkaan." Toinen vakkari, jos satun ihan konkreettisesti apua hakemaan, mihin sorrun vain ehdottoman force majeuren pakottamana, kuuluu: "Kyllä se näyttäisi toimivan, vaikka en mitään vielä tehnytkään." Kiva tietää, että minulla tosiaan on semmoinen taikakosketus – myös tietotekniikan ulkopuolella.

Tilanne on siis se, että näiden kyseisten talvirenkaiden paikalleen laittaminen on ongelmatonta, paitsi silloin kun allekirjoittanut sitä yrittää. Tässä vallitsevat kvanttimekaniikan lait: lopputulos riippuu kokeen tekijästä [juu juu, ihan vähän oikaisin taas, mutta olenko minä ydinfyysikko? Ehkä olen, tietämättäni].

Vaan onpahan nastat alla – mikä lohduttaa kovasti sen suhteen, että kun tuolla autolla ei ongelmitta näemmä voi ajaa kuin vain sen aikaa että ehtii juuri jonkin aikaa hengittää vapaasti (jolloin pudotus on entistäkin tylympi – autoni on selvästikin opiskellut dramaturgiaa, se pentele):

eilen rupesin kuuntelemaan jarrutukseen ilmaantunutta sivuääntä ("kraah" – maallikkona veikkaan kulahtaneita jarrupaloja, mutta en ole myöskään normimekaniikan tuntija, vaikka autoissani onkin kaikki mahdolliset viat vuosien varrella olleet... tai niin minä aina luulen, ja totean jatkuvasti löytäväni uusia ulottuvuuksia),

ja tänään kun kävin – ihan vain huvikseni, kun sellainen mahdollisuus ryömimättä oli – auton alla, huomasin öljypohjan olevan huomattavasti öljyisempi kuin edellisellä kerralla... Tämä jatkis ei ihan heti taida päättyä, ja episodit tuntuvat aina jäävän kutkuttaviin cliffhangereihin.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Kissa kiitoksilla

Kiitosten antaminen on muuten hankalaa. Tässä on ollut rutkasti aikaa miettiä, ketä ja mitä tahoja haluaa käsiohjelmassa kiitellä – koko syksy ja alkutalvi, kesäkin oikeastaan. Olisi pitänyt pitää semmoista listaa: "muista kiittää näitä sitten".

Itsetyytyväisenä (hei! älkää nyt taas viittikö, senkin seksin orjat) onnistuin pinnistelemään eiliseen mennessä joitakuita kiitoksen ansainneita listattavaksi, vaan nyt, kun painoon meno on ihan ovella, tajusin että olisi aivan älytön määrä ihmisiä joita kiitellä – etukäteen, jälkikäteen, muuten vain

– vaan kaikkien nimien jahtaamiselle ei enää ole edes aikaa – kun siis tietystä joukosta jos kiittää muutamaa, mutta jättää muutaman kiittämättä vain siksi ettei saa nimiä päähänsä... sehän on epistä semmoinen. Ei millään saa selvitettyä kaikkia; on tässä tullut erinäisiä puheluita jo soiteltua, mutta. (No, vastapainona listalta löytynee tahoja, jotka itsensä/instanssinsa listalta löytäessään kysyvät: "Jaa mää vai? Jaa meitin taho? Kui?". Siitäs saavat.)

Puhumattakaan siitä, että layout olisi jo jonkin aikaa ollut valmis taittopäässä, ja kiitoslistan pidentäminen heittää pahimmassa tapauksessa koko tsydeemin ympäri. Ja painoon siis pitäisi saada. Pitäisi laittaa semmoinen anteeksipyyntölista myös.

Kiittämättömyys: maailman palkka? Lähetän tässä kosmiset kiitokset niille, jotka nyrjähtivät virallisten kiitosten ulkopuolelle vain, koska en ajoissa tajunnut tarttua toimeen. Ai pirkale, nyt tuli mieleen vielä yksi kiitettävä: katsoja. Olisiko äitelää, jos kiitoslistassa lukisi: Sinä? Ei kai. Aina välillä voi olla vähän äitelä...

Tulkaa hei katsomaan, ihmiset, me taiteilijat kaivataan huomiota.

tiistai 4. marraskuuta 2008

On renkaita pidellyt

Voi olla renkaanvaihto vaikeaa! Varsinkin jos on ostanut auton edellisenä keväänä.

Huomaa onneton vaihtaja ensin, että se erikoispultin – jollaisia yksi kappale löytyy joka renkaasta, kun ovat niin penteleen hienot että muuten ne pöllittäisiin heti kun liikennevaloihin pysähtyy – erikoisavainlisäke ei istu rengasavaimeen. On pienempi kanta siinä, eikä vaihtoehtoista väännintä tietenkään missään.

Joten – pari iltaa liukasteltua ja kaikenlaisia vääntövipstaakeja tuloksetta kokeiltua – pitää körötellä parikymmentä kilsaa hakemaan uusi rengasavain, landella kun ollaan. Sitten, kun peliaikaa on tunti jäljellä (olisi vähän muutakin tekemistä), vaihtamaan rengasta. Kesärengas irti, ja talvimallia tilalle.

Seuraavat puoli tuntia yrittää taikoa sitä ensimmäistä rengasta paikalleen. Joku riivattu on suunnitellut semmoiset vanteet, että vaihto onnistuu vain pitämällä rengasta ilmassa niillä käsillä joita ei ole – vaikka olenkin taikuutta opiskellut, niin levitaatio on vielä vähän haussa – kun niillä olemassaolevilla käsillä pitää onnistua tuurilla laittamaan pultit paikalleen. Täysin mahdotonta on tähtäillä kun mitään ei näe eikä vanteesta löydy mitään mitä tukisi mihinkään.

Joten totean, ettei aika riitä millään, ja hermoromahduskin on ihan tulossa. Laitan kesärenkaan takaisin – kesämallin saa ihan heittämällä kiinni – juuri vähän ennen kuin eskaloituisi kohtalokas raivokohtaus, jonka seurauksena olisi lommoinen auto, mahdollisesti rikottuja ikkunoita – uusi jatkovartinen rengasavain siinä käsillä.

Kuka pirkale noita suunnittelee? Ihan epäilemättä joku, joka ei ole koskaan manuaalisesti vaihtanut yhtään rengasta. Harkitsen tässä, josko veisin ihan alan liikeeseen (rengas-alan, huom.) – saavat siellä kiroilla uravalintaansa, ja veloittaa maagisen työn lisää.

Vai tekisinkö kuitenkin tuon uroteon – onhan se kiva, että elämässä kohtaa haasteita. Nyt olisi useampi tunti aikaa ennen kuin pitää lähteä. Vastaisi kymmentä zen-harjoitusta se, ja olisi paljon valaistuneempi ihminen. Hmm. Valaistuneisuus olisi ihan kiva olemassa, kun lehdistö parin päivän päästä tulee tekemään juttua tästä...
---
[haamu klo 1205]: Juu ei. Kokeilin vielä toistamiseen vaihtaa, mutta tehtävä ei ainakaan meikäläiseltä onstu, joten delegoin suosiolla alan ammattilaisille (rengas-alan! Miksi te ajattelette herkeämättä seksiä?). Vaan kun sesonkia eletään, saan ajella vielä torstaiaamuun saakka kieli oraalisentrisesti (jumankauta pornoilijat, koitan tässä vain kiertää kulunutta ilmaisua!) orientoituna. Kiva että ajot ajoittuvat ilta-aikaan enimmäkseen...

maanantai 3. marraskuuta 2008

Häiritsevää

Muutama viikko sitten katsomani Parfyymi oli hämmentävä elokuva. Kyseessähän on periaatteessa 1700-lukuiseksi epookiksi puettu sarjamurhaajan muotokuva, mikä ei sinällään ole erityisen mielenkiintoista. Eikä tekijöiden runollinen lähestymistapa sekään ole erityisen vetävä – itse asiassa jätin ensimmäisellä katsomiskerralla homman kesken, ja jatkoin vasta joskus viikkoa myöhemmin. Valtavan hidasta kehittelyä, ja omituinen karmeankaunis tunnelma. Kasvutarinaako tässä tehdään? Halutaanko, että katsoja samastuu tähän hirviöön, jonka täytyy tappaa neitsyitä tehdäkseen täydellisen parfyymin?

Onneksi vaivauduin katsomaan loppuun, koska pätkä oli tosiaan melko hämmentävä. Kerronnassa siis kaivaudutaan pakkomielteisen murhaajan mielenmaisemaan suorastaan pastoraalisella sävyllä (kertojankin äänensävy on kuin satukirjaa lukisi), ottamatta lopultakaan mitään moraalista kantaa. Tyypillä on pakkomielle, ja katsoja seuraa miten päähenkilö pakkomiellettään seuraa. Verellä ei läträtä, eivätkä kamerakulmat herkuttele uhreiksi joutuvien nuorten naisten vartaloilla – kauhuleffojen kliseet kierretään siis mahdollisimman kaukaa.

Parfyymin kliimaksi on sekin jotain ihan muuta kuin sarjamurhajutuissa yleensä, ja samoin lopetus – katsojaa lyödään totaaliällikällä jatkuvasti. Tekijät ovat todella sisäistäneet sen, että tarinan sisällä, tarinan todellisuudessa, ihan kaikki on mahdollista – ilman päälleliimattuja kerronnallisia kuperkeikkoja. Kummallista tenhoa, jonka yksi komponentti on nimenomaan kerronnan hitaus.

Lievästi hämmentävä oli myös Saw, jonka nyt katsoin kun kerran töllöstä tuli. Ei se ihan niin paha ollut kuin kampanjoinnista kuvittelin. Eturivin näyttelijöitä, ja ihan juonikin peräti – joskin juoni oli lähinnä yllätysten kieputtelua taustojen panttauksella, mikä lopultakaan ei ole erityisen mielenkiintoista. Enkä minä edelleenkään tajua, miksi pitää tehdä leffoja sadismista.

Raja on kyllä hienonhieno. Sahaa en oikein sulata, Parfyymia melkein ylistän, Amerikan Psyko oli mielestäni mielenkiintoinen sekä kirjana että leffana, Funny Games (se alkuperäinen) oli... mielenkiintoinen joskin häiritsevä, Seitsemän... no, siinä seurasin lähinnä Brad Pittin paineita osoittaa että osaa näytellä... Mutta leffat ovat menneet yhä graafisemmiksi, yhä sairaammiksi. Tarkoittaako se, että yhteiskunta on tullut täysjärkisemmäksi – että ihmiset kykenevät käsittelemään rankempia asioita kuin ennen? Vai onko yhteiskunta mennyt sairaammaksi – että ihmiset haluavat nähdä sadismia?

Jos laitetaan taas annos salaliittoilua (kuitenkin haluatte kuulla näitä): jonkun teorian mukaan leffojen sadismi petaa suopeutta kidutuksen käyttöön "terrorisminvastaisessa sodassa"...

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Pentele


Katsoin leffan, jota en tiennyt Spielbergin tehneenkään – Pahan vallassa(ko se nyt oli). Halloweenin aikaan on näemmä lykätty kauhuleffoja (pyhimysten viihdyttämiseksi, epäilemättä) aimo liuta, ja samoihin aikoihin Spielbergin kanssa päällekkäin tuli Manaaja, mutta johan se on nähty.

Vaikka Pahan vallassa on ikäkausitoveri Manaajan ja Rosemaryn ja Ennustuksen kanssa, ei muuten kyllä ihan samalle tasolle päästä. Semmoinen harjoitelmahan tuo oli, eikä kerronta ollut vielä ihan hallussa. Mahtoiko sitten Poltergeistissa jo olla – en tiedä kun en ole jostain syystä sitäkään nähnyt. Mutta ydinperhetematiikka löytyi jo tuossa toisessa leffassaan.

Harmillisesti Steven jätti hienon kuvansa naapurin vanhasta viisaasta räikeässä vastavalossa hyödyntämättä. Ihan ehdottomasti tuosta tyypistä olisi pitänyt tehdä pelsepuupi itse, oltaisiin saatu juttu pois jengoilta kivasti. Mutta hauskaa on se, että riivattu vekara oli nimeltään Stevie – ei suinkaan omaelämäkerrallisesta leffasta ole kyse? [...vai lieneekö tässä naljailun mahdollisuudessa syy siihen, ettei kyseistä leffaa ole sittemmin isommin markkinoitu?]

Mutta se, mikä pisti silmään, oli suomennoksen käännös sanasta pentacle. Suomennoksessa puhuttiin jatkuvasti pentagrammeista, vaikka koko leffassa ei ainuttakaan pentagrammia näkynyt. Heti ensimmäisessä kohdassa, jossa asiasta mainittiin, kiinnitin huomion kuvioon, jossa oli kuusi kulmaa viiden sijasta, hexagrammi siis. Ei kai Spielberg voinut olla nuorna miesnä niin sivistymätön, että tekisi noin alkeellisen kämmin? Tottahan seiskeetluvulla oltiin vähän vähemmän valveutuneita, mutta kuitenkin...

Höristelin korviani jatkossa, ja käytetty sana oli tosiaan pentacle – jolla ei ole viisikulman kanssa juuri mitään tekemistä. Sanan etymologia ei ole ilmeisesti lainkaan tiedossa, mutta kreikan viitonen pente ei tunnu olevan kantasanana. Pentaakkeli on amuletti, jonka olennainen piirre on ympyrä – jonka sisällä voi olla vaikka mitä kuviota – jolla on ties mitä käyttötarkoituksia. ...Jos siis sattuu uskomaan henkimaailman hommeleihin.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Reboot

Jo muinaiset roomalaiset (en ole koskaan päässyt aloittamaan näillä sanoilla!) käyttivät sähkörauskuja päänsäryn ja ties minkä hoitoon... Katselin tuossa boksiin tallettamani dokumenttipätkän sähköshokkihoidoista, jotka ovat näemmä tehneet paluun lihasrelaksanttien ja nukutuksen avittamana. Shokkeja käytetään syvän masennuksen hoidossa, vaikka niiden toimintaperiaate ei varsinaisesti ole tiedossa.

Itse viime vuosisadan puolella masennuksen alhossa rämpiessäni koitin ehdottaa lekureille, että määräisivät sähköshokkeja, kun masennuslääkkeet eivät tuntuneet juuri auttavan – mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, muistelen. Harvemmin taitavat potilaan ehdottamia hoitokeinoja isommin harkita, mutta oltaisiin ehkä vältetty erinäisiäkin kommervenkkejä, jos olisivat.

En tosin tiedä, oliko tilanne vielä tuohon aikaan toinen, eli onko shokit otettu käyttöön vasta tämän vuosituhannen puolella uudestaan, ja kuljetaanko Suomessa eri tahtia kuin muualla. Netistäkään en löydä infoa asiasta – muuta kuin että niitä kyllä jossain määrin käytetään, ja että edelleen joku onneton kokee ettei häntä kuunnella kun shokkeja itselleen ehdottaa.

Sähköshokeissahan on annos mystifiointia. Ne koetaan pelottavana, peruuttamattomana, aivoja tuhoavana toimenpiteenä, joka vielä kaiken lisäksi on tuskallinen operaatio. Tottahan se aiempina vuosikymmeninä on näyttänyt melko pahalta, ja lihaskouristukset ennen relaksanttien aikaa on aiheuttanut peräti murtumia ja sijoiltaanmenemisiä. Jokainen varmaan sähköshokista puhuttaessa saa silmiensä eteen tuskallisesti kouristelevan ihmisen – ja sitten rinnastaa lopputuloksen lobotomiaan, mikä on virheellinen päätelmä. Ja joskus sähköshokkeja on annettu pakkohoitona, mikä on tietystikin järjestelmäväkivaltaa.

Täysin vaaratonhan tuollainen aivojen buuttaaminen ei ole – mikäpä tässä maailmassa riskitöntä olisi? Aivot ovat niin delikantti elin, että sen toiminnasta tiedetään edelleen perin vähän – mutta niinpä ovat masennuslääkkeetkin pitkälti arpapeliä. Sähköshokki toimii suurella prosentilla, mutta aina on niitä, joille se ei futaa. Sähköshokkihoito myös pienentää lääketehtaiden kassavirtaa, mikä epäilemättä aiheuttaa shokkihoidon vähäisyyttä.

Ja sitten on ne lieveilmiöt: muisti voi kärsiä. Kognitiiviselle puolelle saattaa ilmaantua klappia. Muistista saattaa täysin kadota ajanjaksoja – et vaikkapa muista enää lainkaan omia ylioppilasjuhliasi. Tilanne korjaantuu, ainakin jonkin verran, puolen vuoden sisällä hoidoista, ja akuuteimmat muistiongelmat ovat pari viikkoa hoitojen jälkeen. Joku tuolla kirjoitti, että suuntavaisto heikkeni joksikin aikaa. Lähimuistin ongelmat ovat yleisiä, mutta ne siis enimmäkseen korjaantuvat jahka aivot taas pääsevät tasapainoon.

Aivot ovat semmoiset, että niitä sörkkiessä voi tapahtua arvaamattomia asioita. Mutta pohjattomassa masennuksessa, kun tuntuu siltä, että mieluummin kuolisi pois, on ihan sama jos joku muistinviipale katoaa, jos masennuksesta pääsee eroon. Ja meidän aivojamme joka tapauksessa sörkitään ihan koko ajan, tietoisesti tai tiedostamatta.

Harmi etten enää ole masentunut – ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koekaniiniksi shokkihoitoon heti, jos sinne vihdoin olisi mahdollista päästä. Minä olen aina ollut tällainen aivoturisti.

perjantai 31. lokakuuta 2008

Pyhiä ja ennusteita

Jipii, huomenna on taas yksi noista suosikkipäivistäni: maailma pysäytetään koska katolinen kirkko on aikanaan niin päättänyt. "Pyhimysten" vuoksi pistetään kaupat kiinni (paitsi huoltoasemien kaupat koska ne eivät ole kauppoja vaan pyhiinvaelluskohteita joihin kansa ryysii toisiaan tallomaan aina pyhäpäivinä ja katselemaan puolityhjiä hyllyjä) ja vaikeutetaan ihmisten elämää vaihtamalla joukkoliikenne kulkemaan eri tavalla kuin yleensä. Jesh! Ai että. No, huomasin sentään asian etukäteen kalenterista – enkä vasta kaupan ovella, kuten yleensä.

"Pyhimykset"hän ovat ihan tavallisia, joskin kuolleita, ihmisiä (sikäli kuin todella olivat edes olemassa eivätkä vain jotain kylien legendoja), jotka katolinen kirkko on joskus kaikessa byrokraattisessa viisaudessaan nostanut jalustalle. Näille mielikuvitushahmoiksi ylennetyille ripoteltiin aikanaan ihan omia pyhäpäiviä niin paljon, että jatkuvasti saatiin juhlia ja nöyristellä uskomattomien urotekojen ansiosta. Kun jatkuvasti katkaistaan arki pyhittelyn takia, pysyy kansa mukavasti nyrkin ja alttarin välissä, ihan huomaamattaan.

Alunperinhän näillä paikkeilla sijaitsi kekri, jota vietettiin sadonkorjuun päättymisen juhlana. Pelottavat kekripukit kiersivät ympäri kyliä, ja toisaalta kekripukkeja (ei niitä kiertäviä, vaan ihan semmoisia ei-eläviä) myös poltettiin. Oletettavasti vedettiin kännit – ja sikälihän perinteitä varmaan pidetään huomennakin yllä.

---

Jaa, että ameriikoissa vihdoin päättyy tuo vuoden pari kestänyt paskanjauhannan karnevaali? Minä ennustan: McCain valitaan presidentiksi tiukan ääntenlaskennan päätteeksi. Hän ei tosin saa enemmän ääniä, mutta valitaan kuitenkin.

Miksikö näin? McCainillä on harmaat hiukset, Obamalla ei. McCain on valkoinen, Obama ei. Obaman keskimmäinen nimi vivahtaa pelottavien arabien suuntaan, McCainin varmaankaan ei. McCain on konservatiivisempi ja siis turvallisempi vaihtoehto, siis kampanjansa puolesta – siis niille jotka todellisuudessa asioista päättävät.

Voin olla tietysti väärässäkin, kerrankos sitä – mutta onko sillä sitten jotain merkitystä kumpi valitaan? Ei. Maassa on 300 miljoonaa (300 000 000) ihmistä, ja pressaa äänestetään kahden (2) ehdokkaan väliltä. Kahden. Kaksi vaihtoehtoa! On siinä runsaudenpulaa, jumalauta.

torstai 30. lokakuuta 2008

Sähköääni

Kovasti vastahankaa olen ollut huomaavinani, mitä sähköiseen äänestämiseen tulee. Itsehän en edelleenkään käynyt äänestämässä – koska sillä tavalla nyt vain ei mihinkään vaikuteta – joten en myöskään päässyt kokeilemaan uutta hienoa systeemiä* – vaikka eipä täällä pöndellä sellaista olisi muutenkaan päässyt näpelöimään.

Jos joskus löydän ehdokkaan, jolle haluan jostain syystä ääneni antaa, voin antaa sen sitten kun pääsen tekemään sen netitse. Tähänhän taitaa mennä muutama vuosisata, kun vastarannankiiskeillä – joita tuntuu olevan valtaosa – on refleksinä maalailla kauhukuvia manipuloiduista tuloksista.

Ihan kuin tulokset eivät tässä nykyisessä järjestelmässä olisi valmiiksi manipuloituja. Olenko joskus tullut pamisseeksi puolueiden epäreilusta etulyöntiasemasta? Olen vissiin. Paperilappujen laskennan hakkeroinnista en ole tainnut jaksaa mitään sanoa. Tai sidosryhmäpaineen.

Aika jännää, että tässä laman kurimuksessa nimenomaan Kokoomus – tuo suossa paraikaa rämpivän kapitalismin, ulkoistamisen ja tehostamisen airut – kasvattaa äänisaalistaan. Minusta se kertoo siitä, että vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole – ja siitä, että medianäkyvyys ja mainostaminen tekevät ihmisten päätökset.

Mutta eräät ovat huolissaan mielikuvitushakkereista, jotka ehkä saattaisivat vaikuttaa äänestystuloksiin – ja siksi jarruttavat kehitystä viimeiseen hengenvetoon, kuten aina.

Ai niin, en minä netitsekään kellekään ääntäni anna. Äänestän sitten kun pääsen oikeasti vaikuttamaan: kun äänestetään asioista eikä puolueväritetyistä pärstäkertoimista. Ei taida tapahtua meikäläisen elinaikana.
---
*Tiesittekö muuten, että sana "systeemi" tulee latinasta: Rooman aikaan sillä tarkoitettiin viemärijärjestelmää. Hihihi, yäk.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Tilastollista ristiriitaa?

Hih hih. Kasbach oli Blogilistalla luetuimpien top100:ssa, ainakin äsken tsekatessani, käsittääkseni ensimmäistä kertaa. Kuitenkin samalta infosivulta huomaan, että lukijoita on viikossa pyöreä 0. Tämä lähentelee eksegetiikkaa, tämmöinen.

Vaan tottahan tuo paikkansa pitää, kaikin puolin. Sinua ei ole olemassa, lukija – kuten me kaikki mayan tunnistaneet tiedämme.

...Hämmentävää: mielestäni buddha puhui siitä harhasta, jossa elämme, nimellä maya – mutta wikipediasta en löydä tuolla haulla muuta kuin että Siddhartan äidin nimi oli juurikin tuo: Maya. Tämä vasta mielenkiintoista on. "Elämme mielemme luomassa harhassa – joka on muuten mun mutsi."

No, englanninkielisestä wikipediasta sentään löytyi vahvistusta muistikuvilleni.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Kun pitää sotkeentua ihan kaikkeen

Olen antanut tälle nimen: Chaplin-kompleksi. Kun joskus alle kouluikäisenä näin teeveestä Chaplinin sarjan, olin myyty – kaikki ovat nähdessään nuo loistavat pätkät ensimmäistä kertaa. Chaplinilla oli taito ensin naurattaa yleisönsä vatsakrampeille saakka, ja sitten pistää heidät itkemään, ja leffan lopussa tuntemaan itsensä ehjemmiksi ihmisiksi. Käsittääkseni Charlie ei ihmisenä ihan kaikkein helpoimpia tyyppeja kuitenkaan ollut, mikä lohduttaa suuresti.

Itseeni vaikutuksen teki ennen kaikkea tämä: tyyppi käsikirjoittaa, ohjaa, näyttelee pääosan, ja tekee vielä musiikitkin noihin tuotoksiin. Minä haluan tehdä samaa, totesin. Matka osoittautui hiukan mutkaisemmaksi kuin mitä siinä pentuna osasi kuvitella.

Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin aloin kouluttaa itseäni juurikin Chaplin-kompleksi mielessäni elokuva-alalle. Harmi vain että olin kehittänyt siihen mennessä itselleni massiivisen sosiofobian – leffanteko ilman muita ihmisiä on aika lailla mahdotonta.

Löin päätäni vuosikaudet seinään sosiaalisen kyvyttömyyteni lietsomana. Kommunikaatio tökki – en käytännössä osannut puhua. Olin tehnyt itsestäni näkymättömän miehen, joka oli melkein onnistunut tukahduttamaan esiintymisviettinsä täysin. Yksikään viesti ei kulkenut aivoista vastaanottajalle saakka lähestulkoonkaan oikein. ...En edelleenkään osaa hoitaa ihmissuhteita ihan niin kuin pitäisi (a blatant understatement, i know...), mutta onpahan opeteltavaa loppuiäksi (edes siinä? Onneksi olen sentään vaatimaton kuin varpu)...

Vuosia rimpuiltujen masennuskausien jälkeen tajusin vihdoin käydä itse ongelmaan käsiksi. Rupesin puskemaan itseäni tilanteisiin joita kammosin: ihmisten keskelle siis. Ryhdyin tekemään teatteria – kaikkea mahdollista näyttelemisestä tekniikka-ajoihin, musiikeista nettisivuihin, ohjaamista, käsikirjoittamista, videoinserttejä.

Aloitin kipsin sisään haudatun murrosikäni reippaasti jälkijunassa ja hyppäsin bänditoimintaankin vielä. Lavalle oli päästävä, kauhusta huolimatta. Ja kaikki tehtävä itse, sanoitukset, sävellykset, laulettava.

Erinäistä henkilökemiallista törmäilyä on tullut enemmän viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin aiemmassa elämässä yhteensä. Taiteilijat on hankalia ihmisiä – eikä tällainen keski-ikää koputteleva myöhäismurrosikäinen, joka haluaa vaikuttaa ihan kaikkeen, helpota asiaa yhtään.

Tekeminen ei ehkä ole näyttänyt kovin koordinoidulta, mutta on sillä suunta ollut. Kaiken tempoilun kautta olen siirtymässä taas elävän kuvan pariin. Samalla, kun olen ohjannut tätä viimeisintä näytelmää, olen pohjustellut lyhytelokuvaa – ja nyt alkaa näyttää hyvin vahvasti siltä, että ennen vuoden loppua se on jo kuvattu (...ettäkö joku asia voisi mennä vielä syteen, niin kuin leffojen suhteen aina voi kun on kovasti liikkuvia osia? Ei käy, minä en hyväksy mitään syteenmenemisiä. Rupean kiukuttelemaan).

Tässä lyhytfilmissä en vielä ota kaikkia neljää osa-aluetta käyttöön - pysyttelen poissa kuvasta toistaiseksi - mutta keväällä, jos asiat kulkevat yhtä juohevasti kuin tämän lyhärin kanssa, Chaplin-kompleksi pääsee vihdoin ratkeamaan liitoksistaan. Ja mitäpä muuta olisin tekemässä kuin komediaa? Onko jotain muuta? Ei ole. Kaikki on komediaa.

...Mutta pikkuisen pelottaa, kyllä. Aika monikin asia. Hahhahaaha.

torstai 23. lokakuuta 2008

Tervaa & höyheniä

Pari iltaa sitten olin pitkän päivän päätteeksi ajamassa kotia kohti. Oli pimeää, ja sade teki tienoot vielä pimeämmiksi. Keltaiset vilkkuvat valot kiinnittivät huomioni – joku oli laittanut hätävilkut päälle ja pistänyt parkkiin tien sivuun. Hidastin, kiersin kaukaa... ja jatkoin matkaani.

Eikös tuollaisessa tilanteessa ole syytä pysähtyä katsomaan mitä on tapahtunut? Paatuneen nykyhektisen ihmisen tapaan totesin vain ilman evidenssiä, että mitään isompaa hätää ei ehkä ollut. Ilmeisesti peuraan oli törmätty, kohtuullisen isolla autolla. Joku eläin lojui tienpenkalla, ja jotenkin sekä auto että tuo mahdollinen peura olivat niin siistissä asetelmassa, että ei kai siinä sen kummempaa hätää sitten voinut olla? Onhan kaikilla nykyään kännykät, että saavat apua sellaisilta jotka jotain osaavat tehdä? Kuulostaako yhtään verukkeiselta vastuunpakoilulta?

Loppumatkan soimailin itseäni ja törppöä toimintaani sen verran tehokkaasti, että sokaisin kaksi vastaantulijaa pitkillä valoilla kun eivät ajatukset olleet ihan tiessä. Ja taas tulee vuosien takaa mieleen se vanhempi herrasmies, joka häihin mennessään, pyhäpuku päällään, pysähtyi pyytämättä laittamaan oman autoni liikkumiskuntoon, kun oli kiesi hyytynyt ja konepelti ylhäällä. Itse sivuutan mahdollisesti paljon pahemman hätätilan, kuin tielle sattuneen roskan. Ei jumankauta. Jokohan seuraavalla kerralla maltan, edes oman mielenrauhani vuoksi, pysähtyä tarkistamaan josko voisin jotenkin olla avuksi?

maanantai 20. lokakuuta 2008

Savuavilla raunioilla ei yskitä

Mitä, enkö ole muistanut rehennellä viimeisimmällä uroteollani? Tehdään se nyt: lopetin tupakoinnin, ja ihan ilman lääkkeitä!

- Taas? ...Eikös tuo tarkoita sitä, että sitä ennen retkahdit jälleen, vaikka olit rehvastellut (taas kerran), ettet ikinä enää moiseen dorkailuun lankeaisi?

...Tuo nyt on ihan merkityksetön sivuseikka. Tärkeintä on se, että henki kulkee jälleen ja elinajanodote vanuu taas reippaasti yli sadan vuoden, todennäköisesti. Ja siis ilman lääkkeitä - kun ei enää uskaltanut kokeilla josko allergiset reaktiot olisivat yltyneet tappaviksi.

Ensimmäinen päivä on pahin, lapset. Silloin ei välttämättä kannattaisi mennä auton rattiin kun ei holtti ole ihan parhaimmillansa - mutta en minä kolaroinut, ei ollut edes (kovin) lähellä että olisin. Pinna oli vähän tiukalla, mutta koskapas ei olisi – päivittäin menee hermot kun ei maailma suostu toimimaan niin kuin minä haluaisin (mikä on tosi kummallista).

Siinä vain yksi aamu, kun syysflunssa oli juuri puskemassa kimppuun, totesin että kun nyt erinäisiä päiviä tulee olemaan höntti olo joka tapauksessa, eikä tupakointi varsinaisesti paranna kipeää kurkkua, enkä siis tulisi erottamaan johtuuko höntti olo siitä, että olen sairas, vai nikkiksistä, voisin saman tien lopettaa tupakoinnin kun se nyt vaan on tyhmää polttaa, ja sitä paitsi alkoi jo vähän rasittaa taas se, että kaikki toiminta pitää keskeyttää ihan vaan käydäkseen pihalla henkäilemässä.

Mutta kun siitä ensimmäisestä päivästä selviää sortumatta, on toinen päivä jo tuplasti helpompi - ei nyt ihan auvoa, mutta kuitenkin - ja kolmannen päivän jälkeen elimistössä ei ole enää yhtään nikotiinia aiheuttamassa fyysisiä vierotusoireita. Siitä eteenpäin kyse on vain korviketoiminnan puutteesta.

Kummallista kyllä, syöminenkään ei ole riistäytynyt hallinnasta. Eikä esimerkiksi ajoittain kaoottisiksi yltyvät teatteritouhut – tai muu kohellus, niin kuin vaikka auton rikkoontuminen – ole saaneet sauhuttelua ajattelemaan kuin ohimenevien hetkosten ajaksi. ...Nyt jos vielä joskus retkahdan, niin... tiedänpähän että pääsen eroon pienellä sinnittelyllä.

En uskalla enää sanoa etten koskaan polttaisi. Mutta voinhan vanhan korsteenin römeästä vienoksi laantuneella rintaäänellä heristellä sormeani murrosiässä tupakointikarriääriä pohtiville – kuten minullekin tupakoijat silloin kun vielä en polttanut – sanoa: "Älkää ikinä aloittako, se on paha tapa".

lauantai 18. lokakuuta 2008

Tunnistamattomia, näkymättömiä, tulemattomia

Olen linkittänyt tämän videon ennenkin, mutta kun se on hauska, ja törmäsin siihen uudestaan Paranormaaliblogissa, ja kun jälleen kerran on ennustukset (dängg) asiasta menneet pieleen, laitetaan se uudelleen:

Kanavoinneissa ja muissa henkimaailman jutuissa on pari elementtiä, jotka on syytä muistaa ennen hurahtamista:
  1. Kuka tahansa voi kanavoida viestejä jostain muualta. Aivot ovat niin monimutkainen laitteisto, että riittävällä pakkomielteisyydellä voimme kuulla ääniä ja kirjoittaa tolkullista automaattikirjoitusta. Kun on tarpeeksi halua uskoa, voimme jopa nähdä "toiselle puolelle".
  2. Aina on niitä, jotka haluavat uskoa jonkun toisen näyt ja kuuloharhat. Me haluamme mystifioida maailmamme, koska se on enimmäkseen aika lailla tylsä - mutta suurin osa meistä ei uskalla ottaa itselleen haasteita, joilla tekisi arjesta mielenkiintoisemman. On helpompaa kun joku muu altistaa itsensä meidän puolestamme.
Kaikki uskonnot ovat perua näistä kahdesta kohdasta. Joka heimossa on omat shamaaninsa, jotka saattavat itsensä "tiloihin" - myrkyillä tai ilman. Se ei ole kovinkaan vaikeaa jos jaksaa nähdä sen vaivan että saattaa kroppansa sensoriseen deprivaatioon - ja kaikkein hurjinta on tietystikin se, jos tilaan meneminen tapahtuu yhtäkkiä, ilman valmistautumista, jollekulle joka ei ole koskaan henkimaailman asioita tullut pohtineeksi.

Tuollainen yhtäkkinen ilmestys kuitenkin tapahtuu yleensä sellaiselle, joka elää jonkinlaisen trauman alla, eikä edes huomaa missä kuormituksessa kroppa joutuu elämään (jokainen hierojalla käynyt tietää olevansa jatkuvassa turhassa jännityksessä, ilman että välttämättä tiedostaa asiaa lainkaan). Nämä ovat kaikki ruumiillisia kokemuksia, metabolisia epätasapainotiloja - ne vain halutaan nähdä henkisinä. Kysymys on aina lopulta pakkomielteistä.

Mutta kukapa meistä haluaisi myöntää suhtautuvansa pakkomielteisesti mihinkään - eikös sellainen ole jotenkin sairasta? Tavallaan se on, sairasta, ja tavallaan meistä jokainen on vähän sairas - vai tunnetteko jonkun, joka olisi sataprosenttisen terve? Meillä jokaisella on omituisia pakkomielteitä - maailman malleja, jotka eivät pidä paikkaansa.

Ei lopultakaan tarvita kovin suuria ponnisteluja, tai erityisen suuria vastoinkäymisiä, kun maailma alkaa näyttää jotenkin vinolta - jos vähän pysähtyy miettimään, löytää itsestään perustelemattomia asenteita hyvin nopeasti silloinkin kun "kaikki on kunnossa". Vähän aikaa kun ajattelee, että maailmassa on virhe, alkaa nähdä mystisiä ulottuvuuksia. Me kaikki haluamme uskoa johonkin seuraavaan ulottuvuuteen, johonkin varmaan, joka selittäisi tämän maailman järjettömyyden.

Mutta ei tässä maailmassa ole järkeä - järki on ihmisaivojen konstruktio, jota halutaan tuupata kaikkialle. Nähdään merkityksiä siellä missä niitä ei ole. Haetaan tarkoitusta jostain ulkoa, kun tärkeintä olisi oppia tulemaan itsensä kanssa toimeen.

On ihmisaivojen suojamekanismeja kuvitella itsensä täydelliseksi. Kun sitten väistämättä törmää todellisuuteen ja huomaa vajavaisuutensa, kokee, että on ihan pakko turvautua johonkin - vaikka vähemmällä rimpuilulla pääsisi kun hyväksyisi oman haurautensa ja koittaisi tulla sen kanssa toimeen.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Kierroksia, vääntöä, virtaa

Augh! Ensi-ilta on alle kuukauden päästä - reilusti alle. Aivot ovat pyörineet päässä turhan vinhasti viime aikoina muutenkin, kun ohjaamisen lisäksi

on pitänyt käydä heittämässä pari sketsikeikkaa alle viikon varoitusajoilla - mikä kaltaiselleni kontrollifriikille on aivan liian lyhyt valmistautumisaika henkistä hyvinvointia ajatellen... vaan yleisöillä tuntui olevan hauskaa, which is nice

- ja auto on taas vaihteeksi hajonnut [--- tässä oli aika tajuttoman pitkä ja seikkaperäinen tajunnanvirtaselonteko, mutta jääköön pois ja todettakoon vain, että kyllä se nyt kulkee paremmin kuin jokin aika sitten, mutta katsastuksesta ei tule menemään läpi ilman ylimääräisiä kommervenkkejä - mutta varsinainen asiahan on että: ---] ensi-ilta tulee! Augh!

...Kenollaan tai vastaavasti työn alla olevat asiat eivät suinkaan rajoitu näihin kun pitäisi tehdä musiikkejakin, ja toisaalta musiikkeja, ja äänimaisemia, ja odotella aikaa sitten tilattuja kalustoja joista osa katosi ennen kuin pääsi perille saakka, ja ottaa niitä toimintaan, ja rakennella valoja muuten, ainakin, ja aivot on tosiaan olleet vähän rullalla viime viikkoina, mutta eiköhän tämä tästä oikene...

...Onneksi komedia yleensäkin kertoo aina siitä, kun hommat hajoavat käsiin - pystyn hyvin orientoitumaan kaiken tämän hulabaloon höykyttämänä. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin - itse näytelmä on ihan järjellisessä kuosissa, vaikka ohjaaja käykin ylikierroksilla. Kolme viikkoa vielä, ja esitykset saadaan juuri oikeanlaiseen iskuun - kansankomediaa juurikin Teille kaikille jotka viihtyä haluatte (kaikenmoisten ongelmien vatvomisen sijaan, khm).

Kah, ja juuri nyt näen naapurin kissan jolkottelevan ohi hiiri hampaissaan. Toivottavasti se oli se öykkäri, joka välikatollani on riekkunut viime aikoina...