perjantai 22. tammikuuta 2010

Seikkailujen tsaari

Viimeaikainen seikkailullinen moodini on selitettävissä sillä, että olen keräämässä voimia kirjoittamiseen, ja siksipä mieli askartelee Joseph Campbellin popularisoiman "sankarin matka" -muotin ympärillä.

Kyseistä konseptiahan kerkeästi käytetään nykyhollywoodilaisessa tarinankerronnassa. Lähes kaikki leffat on purettavissa osiinsa tuon luurangon ympärille ja leffoja tuijotellessa huomaan jatkuvasti seuraavani missä kohtaa juonirunkoa kulloinkin kuljetaan.

Kun kirjoittamisessa olen lähes aina laiminlyönyt pragmaattista juonenkuljetusta – taikauskoisesti olen kieltäytynyt arvaamasta etukäteen mihin tarina on menossa – ovat tarinalangat rönsynneet lukemattomiin suuntiin, ja touhu uuvahtanut roikkumaan, viimeistelyinspiraatiota odotellessa.

Joten olen tullut siihen tulokseen, että toden totta olisi paikallaan purkaa jutut aina osiinsa ja katsoa mihin ollaan menossa – mikä tietystikin vaatii sitä paljon kaivattua kurinalaisuutta, joka edelleen on hukassa.

Ei tässä mitään uutta. Lukemattomissa projekteissa ongelma on täsmälleen sama: tiedän vallan mainiosti, mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä – vaan spontaaniuskaipuinen luonteeni kieltäytyy yhteistyöstä.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Campbell on laajentanut konseptiaan myös self-helpin puolelle. En ole kirjaa käsiini saanut, mutta veikkaan, että siinä suhtaudutaan elämän haasteisiin juurikin sankarin matkana, jossa vaikkapa uusi työpaikka ajaa toisen näytöksen asiaa, ja koko seikkailun tarkoitus on tehdä päähenkilöstä parempi ihminen.

Ah, mutta Googlehan on näemmä skannannut kirjan luettavaksi. Kätevää. Ilmeisesti tuo pitää lukaista sitten... (haamu klo 10.05:) Eipä tuo kokonaan olekaan näemmä luettavana, mutta laajahko otanta kuitenkin.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Naparetkeilyä

Eskapismiin taipuvaisena ihmisenä tulee miettineeksi vaikkapa semmoista, että mahtaako monikin muu olla yhtälailla eskapisti. Epäilemättä on luvuttomia ihmisiä, jotka turruttavat arkeaan netin ja töllön parissa, hukuttavat itsensä iskusävelmiin ja järisyttäviin elämyksiin, mutta voisiko olla, että jokainen etsiskelee kuumeisesti omaa sisäistä sankariaan? Odottelee sitä käännekohtaa elämässä, kun on pakko lähteä huikealle odysseialle lunastamaan paikkansa, sen johon on destinoitu.

Mitä tässä kohtaa tarkoitan eskapismilla? En vain pakoa arjesta, en kalenterista puuttuvien tunteiden jahtaamista. Tarkoitan toiveikkuutta oman elämän tarkoituksellisuudesta, merkityksellisyydestä. Kaipuuta gnosikseen, ymmärrykseen... kaikesta.
Sisäisen palon riivaamana blogataan asioista, joista muiden tulee tietää. Feisbuukissa manifestoidaan narratiivia kaikesta mikä liikkuu/liikuttaa. Puhelimessa raportoidaan merkityksellisiä asioita, jotka satunnaiselle ohikulkijalle ovat täysin merkityksettömiä. Kaveripiirissä kerrotaan, miten asiat todella ovat.
Elokuvat, ja tarinat ylipäätään, ruokkivat ajattelua, jonka mukaan maailmassa täytyy olla jotain enemmän, jotain piilotettua, jotain joka aukenee vain valituille. Kuulostaako patologiselta? Meitä kaikkia kuitenkin pommitetaan noilla ajatuksilla jatkuvasti: sankaritarinoita, konflikteja, kriisejä, selviytyjiä. Tarinankerronnan tärkein elementti on samaistuminen – ja tämä pätee myös uutisointiin.

Moniko hellittelee ajatuksissaan mietteitä selän takana kuiskivista selkäänpuukottajista? Siitä, miten joku henkilö lähipiirissä ihan selvästi on ottanut missiokseen tehdä naparetkeilijän elämästä helvettiä. Ympäristö tuntuu jääräpäisesti kieltäytyvän tajuamasta miten loistava tyyppi olet, miten paljon paremmin asioita pitäisi hoitaa. Kaikki muut tuntuvat kulkevan sumussa, laput silmillä, päivästä toiseen järjettömästi ympärilleen sohien. Oma elämä on suurta draamaa, toisten slapstickiä.
Vain sinä tiedät, mikä valtava potentiaali sisälläsi kytee – et vain ihan saa tolkkua siitä, mistä tuo generaattorin humina oikein kumajaa. Haet elämäntaito-oppaista ja joukkopsykooseista vastauksia vastusten voittamiseksi, ja aina välillä tuntuu, että se vastaus on ihan kielen päällä.
Kerrot läheisillesi mitä virheitä he ovat milloinkin tehneet, kasvatat vajaampia. On itsestään selvää, että olet oikeassa. Mutta missä kohtaa se oikeassa oleminen kiteytyy missioksi? Milloin todella tiedät, ja voit varmuudella seistä sanojesi takana, ilman selittelyä, vailla turhautumista, niin että pakeillesi jonotetaan ratkaisuja hakemaan?

Minä luulen, että kukaan ei ole immuuni tälle nälälle. Tietoisesti tai tiedostamatta eksistenssin mysteerejä pallotellaan luisen squashkentän seiniin kun uni ei tule simmuun, kun maailma kieltäytyy toimimasta ennakko-odotusten mukaisesti. Kun missään ei edelleenkään tunnu olevan mitään järkeä.

Olen ollut huomaavinani, että on olemassa ihmisiä, jotka mielestään ovat ymmärtäneet mistä tässä maailmassa perimmältään on kyse... Ehkä sellainen olotila on tosi jees. Tai sitten edessä on melkoista turbulenssia joku (muiden mielestä ihan) kaunis päivä.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Pätemisentarvetta

Itse kunkin henkkohtaisena tavoitteena on varmastikin tuntea itsensä fiksuksi, kuvittelisin. Tuon kääntöpuolena, ja loivennettuna mutta särmikkäämpänä tavoitteena on onnistua kulkemaan elämänsä aittapolkua tuntematta olevansa tyhmä.

Ensimmäistä tavoitetta motivoi hyväksynnän hakeminen, jälkimmäistä hylkäämisen pelko. Vaikka kysymys on yhdestä ja samasta asiasta, on niissä kuitenkin fundamentaalinen ero suhtautumistavassa.

Mutta miksi me haemme hyväksyntää? Miksi pelkäämme hylkäämistä, ja miksi (epä)onnistuminen toisinaan yhdessä ainoassa valintatilanteessa laukaisee primaalivietin?

Ei kai ketään heivata täysin yhteisön ulkopuolelle yhdestä kämmistä? Toisaalta yksi papukaijamerkki ei tee kenestäkään kunniakansalaista.

Jokainen meistä on yhtä aikaa sekä fiksu että tyhmä, mutta henkilökohtainen valinta on, kumpaa katsomustapaa painottaa. Jos enemmän pelkää hylkäämistä kuin hamuaa hyväksyntää, heittäytyy lopulta passiiviseksi.

Vaan miten katsomuksensa voi valita? Tunteet, tässä tapauksessa kunnianhimo ja pelko, ovat fyysisiä toimintoja. Jos ahistaa, hengität todennäköisesti pinnallisesti ja sydämesi pumppaa tarpeettoman nopeasti.

Jos taas himoitset ystäviä menestystä vaikutusvaltaa... onko se kompleksisempi tilanne? Miltä se tuntuu? Missä se tuntuu? Noin äkkiseltään itse isoaminen ei tunnu missään, mutta hyväksyntää vastaanottaessa ryöpsähtää aivot tulvilleen endorfiineja.

Onko kyse riippuvuudesta? Saako tarvetta koskaan todella tyydytettyä? Fiksuus on suhteellista, samoin tyhmyys. Lopputuloksen tulkitsee lopulta hamuaja itse – ulkopuolisilla on vain omien egojensa mielipiteitä asiasta. Ja sama kamppailu sisällänsä.

Mikä tahansa ylen määrin elämää vallitseva tunnevipu on itse asiassa pakkomielle. Teemmekö me päätöksiä, tai jätämmekö tekemättä, vain yhden asian takia? Siksi, että primaaliviettimme pamppailuttaa sydäntä pelkästä ajatuksesta, joka automaattisesti pyörittää filmikelaa joko triumfista tahi maan alle vajoamisesta? Olisiko olemassa vaihtoehtoista motiivia?

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Kaikki tasan

Yhtä asiaa minä en ymmärrä. ...Kohtuuden nimissä on huomautettava, että on useampiakin asioita, joiden hahmottaminen tuottaa vaikeuksia, mutta keskitytään nyt vain tähän yhteen. Sanoinko eilen, että en pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan? Voi olla, mutta unohdetaan sekin nyt.

Tasaveromalli. Minkä ihmeen takia sitä ei oteta vakavasti? Kyseinen malli parantaisi varsinkin suurituloisten kassavirtaa, ja kun kyseiset hemmot lainsäädännöstäkin pääosin vastaavat, voisi kuvitella.

Mutta ennen kaikkea asiat yksinkertaistuisivat huomattavasti. Kun kaikesta verotettaisiin samalla prosentilla, jota voitaisiin tarkistella vuosi kerrallaan, jäisi ylenmääräinen sumplaaminen vähemmälle. Voitaisiin keskittyä vähemmän imaginaarisiin segmentointeihin.

Nythän eri veromuotoja säädellään holtittomasti eessuntaas, loputtomia puheenvuoroja pidetään puolesta ja vastaan – ennen kaikkea vastaan, kun vastustamisesta tulee pontevampi olo. Roikutaan lillukanvarsissa ja aina, väistämättä, joku taho on epiksessä tilanteessa.

Ja jos satut saamaan palkankorotuksen, huomaat siitä jäävän käteen häviävän kokoisen marginaalin kun tulit nurvahtaneeksi seuraavaan veroluokkaan, mikä harmittaa enemmän kuin lisäys lämmittää.

Äkkiseltään keksin kaksi syytä tasaveron vastustamiseen. Ensimmäinen on vanha kunnon inertia. Asioita ei haluta muutettaman, koska sitten maailma muuttuu, ja maailman halutaan pysyvän samanlaisena, vaikka se ei koskaan niin teekään.

Toiseksi hyvätuloiset ovat yleisesti niitä, jotka jaksavat laskeskella miten tulot kannattaa ottaa, ja siis mikä nyt ylipäätään on kannattavinta. Ja mitä enemmän noiden asioiden kanssa tykkää pelata, sen paremmin osaa kiertää verot ja muut miinat.

Liika yksinkertaisuus ottaa tuon edun pois: ei voi enää haeskella viekkaita tapoja olla fiksumpi kuin muut. Sellainen nakertaa itsetyytyväisyyttä.

Ilmiselvästi järkevää uudistusta siis on torppaamassa vanha tuttu parivaljakko: laiskuus ja pompösiteetti.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Tiukasti asiassa

Kaikkihan me vallan hyvin tiedämme, että blogikirjoitus on syytä pitää ytimekkäänä ilman ajelehtimista juolahdusten perässä sik sak. Henkkohtaisesti olen tämän tiedostanut aina, ja siitä huolimatta jokainen kirjoitus rönsyää aivan mihinkäänliittymättömiin hortoiluihin, joita en sitten oikolukiessa raatsi raakata irtipoikki.

Mikä eteen? Harjoittaako itsekuria? Suunnitelmallisuutta? ...Noilla parilla sanalla voisi aloittaa pihihitkän listan ominaisuuksia, jotka kaikkein huterimmin allekirjoittaneen luonnetta pönkittelee.

Mutta ehkä tuntisin täsmätekstiä tuottaessani oloni jotenkin... elegantimmaksi kun malttaisin pitäytyä asiassa, hyppimättä patjoilla joita juuri on tarkoitus sijata? Kokonaisempi olisi fiilis ja voisi pitää itseään täysipäisenä... mikä tietysti olisi itsensä huijaamista.

Vaan itsensä huijaaminen on taito, jota muilta kadehdin!
...Ahhaha. Haah. Ilmeisesti kuvittelen olevani vapaa moisesta hapatuksesta ja leijuvani korkealla päittenne päällä fiksuudessani ja introspekseissäni...

...Millä minä tämän jutun aloitin!? Jollain muulla aihepiirillä? Oliko sillä jotain tekemistä...?

Aivan. Pitäytyminen annetuissa premisseissä. Jep. Semmoinen on kiva tendenssi. Judanssi.

...Olenko tullut kertoneeksi, että Merkurius on peruutellut tähtitaivaalla viime aikoina aiheuttaen kommervenkkejä jutskissa? En ole, koska se ei kuulu tähän. Ihan muita teemoja käsitellään tässä kirjoituksessa. Sitä paitsi kuka noita juttuja uskoo? Ei varmasti kukaan! Kukaan, sanon.


...Olkoon tämä kirjoitus nyt opetuksena siitä, miten ei pidä kirjoittaa. Niin kuin kaikki aiemmatkin kirjoitukset. Vielä tästä kuulkaas terävöidytään. Ihan kohta. Seuraava kirjoitus on nasakka ja näppärä. Kiva on sitä lukea. Sivistyy ihmiset vallan siitä. Ihan ovat, että onpa tämän kirjoittaja tosi taitava. Niin pysyy asiassa alusta loppuun. Hattua nostetaan hänelle. Kätellään jos tavataan. Mukavia rupatellaan. Ei pyydetä nimmaria – voisi tuntea tungettelevaksi semmoisen. Eikä tuijoteta pitkään jos kaupungilla sattuu ohi kävelemään. Vähän vain nyökätään jos vahingossa silmät törmäävät katsein ohikiitävin.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Olet tässä


Viereisessä kaavakuvassa näkyy valoisuuden määrä näillä leveyspiireillä. Musta merkkaa sysiyötä, taivaansininen täyttä päivänvaloa.

Ruksi kertoo mihin aikaan kuvan kaappasin – hetkoinen sitten. En taas ole nukkunut koko yönä, joten tuollaista tulee s(m)urffattua.

Unirytmin kenottamiseen saattaa vaikuttaa paraikaa vallitseva uusikuu; ainakin edellisen alla oli kovasti samanlainen tilanne. Kuun vaiheiden aikana olen kierrättänyt heräämis- ja nukahtamishetket kellon ympäri takaisin lähtöpisteeseen.

Tähän aikaan vuodesta ei siis teknisesti katsoen nähdä täyttä päivänvaloa lain, vain auringon nousu ympättynä laskuun. Jos sitäkään näinä pilvisnä päivnä.

Vaan sieltä se auringonkehrä vähitellen rullaa itsensä näkyville niin, että kesällä ei sysiyö lankea ollenkana – jos ette ole tulleet panneeksi merkille. Joka vuosi sama juttu, on tämä kyllä.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Kun nyt vauhtiin päästiin

...duunasin remaken myöskin valssin tahtiin etenevästä Desperaation kukista, joka siis kuulostaa nykyään tältä:

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Piisiä pukkaa

Tällä kertaa uusintakäsittelyn sai Orjat, joka syväluotaa valomerkin jälkeisiä tunnelmia... Disclaimerina todettakoon, että tämä ei ole mikään kännitoilailujen kannustuslaulu, vaikka piilohumoristisen luonteensa vuoksi saattaa siltä äkkiseltään kuulostaakin.
(haamu 130110): Nyttenniin kipale putosi yhden pykälän, eli kakkoskuunneltavaksi, kun paalulle ilmaantui Desperaation kukat...

perjantai 8. tammikuuta 2010

Lisää mainoksia! Jee!

Kiva. Näemmä teeveeohjelmia on ruvettu pätkimään useammilla mainoskatkoilla. Kun aiemmin tunnin ohjelmaan mahtui kolme katkoa, niitä on nyt neljä. Tämä lisäys varmaan yleisön pyynnöstä?

Kuin myös se mainostuskilke, jota uudella "viisi"-kanavalla – joka ei ole oikea viitonen (joka on FST) – kokeillaan ensimmäiseksi, mitä olenkin jo pitkään odotellut: mainoskatkojen välillä voidaan lyödä ylälaitaan kolmanneksen peittävä banneri, jota ei voi olla huomaamatta, koskapa se peittää ihan mitä tahansa sattuukin olemaan menossa.

Milloin tuohon lisätään ääni jyräämään itse ohjelman ääniraita? Milloin se otetaan muillakin kanavilla käyttöön? Jollakin kanavalla on jo melko peittäviä ohjelmamainoksia kertomassa mitä ohjelmia peitellään tulevaisuudessa.

Ehkä vuoden päästä ollaan jo tilanteessa, jossa ohjelmat on häivytetty mainosten oheislaatikoiksi – yleisön paremmaksi palveluksi? Voidaksesi katsoa jonkun loogisen tarinankulun, pitää sinun kahlaaman viisi tuntia pakkomainoksia, joiden lomasta aarteenetsinnänomaisesti voit bongata punaisen langan...

Seuraaville joulumarkkinoille tulevat 3D-telkkarit avaavat vielä laajemmat mainostusapajat! Ehkä heti kohta päästään tilanteeseen, jossa substanssi on täysin suljettu ulos koko toosasta.

...Kyllä nykyihmisen elämä on paljon vaikeampaa kuin koskaan kellään, huusi joku sieltä takarivistä, ja minä totean siihen, notta näin on.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Хорошo, а у Вас?

Kieltenopiskelu on kivaa! Tai ehkä se on vähän rasittavaa, mutta ei siitä haittaakaan ole. Ainakaan paljon. Ehkä.

Minua on pitkään häirinnyt se, etten osaa ripauksen vertaa venäjää, vaikka asumme tuon suuren ja mahtavan naapurissa. Ja kaikkein eniten häiritsee se, etten osaa sikäläisiä kirjaimia voidakseni tehdä niin kuin länsimaisten kielien kanssa ja ruveta kylmästi lukemaan tekstejä – kielikylvettämään itseäni, siis.

Sama ongelma tulee sitä akuutimmaksi mitä idemmäs menee; kaikissa kielissä pitää opetella enstemmäittekseen kirjaimisto päästäkseen yhtään kärryille – ja kiinassa hypätään vielä vähän veikeämmälle pienalle.
En minä jaksa mihinkään kursseille lähteä – pulpetissa istuminen on tappavaa touhua. Kivempi on istua tämän kyber-erkkeriksi kasvaneen koneen ääressä ja opetella sitä kautta. Eikähän tarvitse olla ihmisten kanssa missään tekemisissä, mikä on aina plussaa.
Otin nyt siis venäjän työn alle Byki-nimisen ohjelman avustuksella. Kätevästi voin kirjoittaa näppikselläni kyrillisittäin, kuulen ääntämyksen, ja softa tenttaa matskun niin monta kertaa ja monella tavalla, että väkisin uppoaa asia luuytimeen. Hitaasti ja vaivalloisesti, mutta kuitenkin.
Ihan aiheellinen kysymys on tietystikin se, notta mihin kuvittelen tarvitsevani uusia kieliä kun en ylipäätään ole edes omalla kielelläni kenenkään kanssa tekemisissä. No. Tua.
Henkkohtaisesti olen sitä mieltä, että kielten ymmärtäminen on kansallisten mentaliteettien ymmärtämistä, ja se taas on aina paikallaan – vaikka sitten vaikenisikin usealla kielellä yhtä aikaa. Aivojen vaivaaminen on jo itsessään relevanttia toimintaa.
Vaan millä maltan olla imuroimatta kaiken maailman kieliä ja olla pänttäämättä tziljoonaa kieltä kerralla? Tässäkin touhussa kun paikallaan on keskittyä yhteen asiaan kerrallaan – ja tuo taito ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani.

Touhussa kuin touhussa meinaa runsaudenpula jyrätä juggernauttina motivaation miinukselle kun ADD-aivot uuvuttavat itsensä kuin koira moottortien penkereellä.

No, kerrankos sitä huomaa haukkuneensa kurkun ruvelle ja juosseensa kielen kravatiksi?

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Mitä teit tänään vuonna -82?

Tämä on taas ihan silkkaa huuhaata, mutta tulipa vain mieleen tarkistaa, notta kuinka usein kalenterivuodet toistavat itseään – kuinka usein siis viikonpäivät napsahtavat samoille päivämäärille.

Suomenkielinen Wikipedia ei tietenkään mitään asiasta kerro, mutta englannimmalla puolella on kätevä taulukko, josta asian voi tarkistaa: käy ilmi, että näin tapahtuu pääsääntöisesti 28 vuoden välein. Vuonna -82 elettiin juurikin sunnuntaita 3. tammikuuta.

Sitten sinne huuhaapuolelle: voisiko olla, että ihminen elää tänään samanlaista elämää kuin 28 vuotta aikaisemmin? Siis oltaisiin kaikki virittyneitä samalle mentaalitaajuudelle kuin senaikainen minä. Omasta historiastani löysin erään hyvin, hyvin mielenkiintoisen kausaation, jonka kuitenkin yksityisen luonteensa puolesta pidän omana tietonani.
Mutta mitä tein vuonna -82 tänään? Millaista oli elämä, ja millainen oli henkinen statukseni silloin? Tämä vaatii melkoisen määrän tutkimusta, kun ei ole mitään päiväkirjoja eikä kakarana tullut kalenteria vielä täyteltyä. Hämärä aavistus yleisestä tilanteesta löytyy, mutta se pitää tarkistaa toisaalta...
Tässä joka tapauksessa olisi jollekulle uutteralle spirituaalituristille kätevän uskomusjärjestelmän ydin tarjolla: aina 28 vuoden välein olemme täsmälleen samassa karmisessa tilanteessa – josta kenties henkisen kasvun kautta olisi syytä vakaalla toiminnalla hankkiutua toiselle tasolle, ulos itseään toistavasta syklistä.

Syvennetään vielä: seitsemän vuotta sitten sinussa ei ollut ainuttakaan samaa solua kuin nyt. 28 vuotta sitten olit siis fyysisesti ihan joku muu, neljän "sukupolven" takaa. Vai luuletko olevasi sama henkilö? Toistatko samat virheet uudelleen ja uudelleen?