torstai 24. kesäkuuta 2010

Kun traktorinmunat kuoriutuvat

– Aijai, tuoretta rehua, mmm. Tämän minä märehdin kyllä huolella.
– Tuoretta? Tämä ole tuoretta nähnykkään; viimekesästä lähtiin on maannut tuolla pellolla! Pakkasesta raijattu tänne.
– Kesästä? Aa, kyllä, ihan selvä heinäkuun aromi tässä...
– Ne on kaikki kuule pakattu tossa juhannuksen alla. Sä mitään aromeja siitä haista.
– Juupa! Tämäkin on selvästi... joo'o, maanantailta tämä satsi.
– Maanantailta? Ja mistähän senkin voit tietää kun et kuukauttakaan osu kohalleen...
– Juu ei kato ihan selvä on toi lumiauramuistuma tässä. Semmoinen lievästi metallinen bukee tiätsä.
– No kuule, kysytään tarjoilijalta. Hei, kyyppari hei! ... Ei oo huomaavinaankaan taas. Kyllä on hemmetin huono palvelu tässä mestassa.
– Näin on. Tissit niitä vaan kiinnostaa... Mutta sulla on kyllä vähän töykeä toi ulosanti, että jos ne sen takia ei korvaansa lotkauta.
– Laiskoja ne vaan on.
– Vähän voisit vienommin ammua välillä.
– Vienommin? Kuule syö sinä nyt vaan sitä maanantairehua.
– Aijai, mukavan kirpakkaa salaattia...

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Järettömiä operaatioita, osa plim

Jos on ostanut tietokoneen kymmenisen vuotta sitten, ja sitten se on pari vuotta ollut paitsioasemassa kun emolevy on ollut aivan tukossa, niin kandeeko ruveta sitä enää nostamaan jaloilleen?

Sikäli kandee, että aikaa saa ainakin kulumaan kivasti. Univajetta saa kasvatettua, ja sen seurauksena nukuttua komiasti pommeriin. Ja hermoja saa kouluttaa siinä. Ynnä oppii koneen arkkitehtuurista yhtä sun toistakin.

Ja lopulta huomaa, että koneessa, joka oli koko ajan valittamassa tilan loppumisesta, onkin yhtäkkiä pari gigaa tyhjää. Hyvä minä! kirkaisee univelkainen itselleen krediittiä, eikä yhtään rupea miettimään, notta mitäpä käyttöä koneella siltikään on.

Kaksi gigaa kun tuppaa olemaan nykyään häviävän vähän. Kun tuossa koneessa emon koko on vajaat kahdeksan giggeliä (khihihi), ei nykykoneissa juuri kannata ostella alle teran kovalevyllistä värkkiä, koskapa vuoden päästä sekin on jo pieni.

Nyt loppuu sormet, mutta onkos tera miljoona megaa, kun giga taas on vaivaiset tuhat semmoista? Että ihan helmitaulua tässä on tullut rustailtua askareiksensa...

Hmm, niin, ja sitten tuossa olisi tuo vanha Mäcci joka myöskin on aivan tukossa, jonka takaisin käyttöön ottaminen olisi ihan erilainen operaatio - plus että sitten on se vähän uudempi tukkoon mennyt puucee. Mitäpä sitä näillä keleillä ihminen muuta keksisi tehdä?

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Etoo

Kieliskoudeilu jalkapallon yhteydessä on tokikin epistä, enkä edes hallitse kovin suvereenisti afrikkalaisia kieliä – mutta jos tyypin nimi on Eto'o, niin minä en jaksa uskoa että nuo oot sanotaan yhteen. Erikseen sanotaan, eli jätetään tyhjää niiden väliin, kuvittelen.

Vähän niinq jos amerikkalaiset sanoo "uh oh", ja suomalaiset sitten apinoi sitä tokaisten "o'ou". Tai jos joku puolen vuosisataa sitten ihasteli talkkarin työskentelyä virkkoen: "Onpa sedällä eto ote tuosta harjasta", niin samanlainen väli jätettiin siihen oo-kirjainten väliin.

Saatan olla väärässä, mutta jos olen, en tunnusta. Sen tosin auliisti myönnän, että jalkapalloselostajilta ei ihan voi vaatia, että kaikki maailman kielet olisivat hallussa, enkä täten enää tarraudu muihin juttuihin, vaikkapa portugalin viimeisen oon uuttamiseen (hah, kivasti käytän tuota sanaa ihan väärin!)... Ja kun en itsekään hallitse kaikkia maailman kieliä, en voi väittää että koko ajan särähtelisi yhtä pahasti korvaan, vaikka epäilemättä pitäisi pitkin jokaista matsia olla korjaamassa ihan jatkuvasti jos nyt todella nipottaa haluaisi.
---
Mutta olipa hankala pukea tämä asia sanoiksi niin, että onnistuisin löytämään jotain tukea oletukselleni netistä. Aika pitkään kahlailin kaikenlaista fonetiikkaan viittaavaa, ja päädyin olettamaan vähän lisää: arabiassa käsittääkseni on vastaava äänteetön äänne, joka näyttäisi olevan nimeltään hamza, joka tuon englanninkielisen wikisivun suurinpiirteisen tulkinnan mukaan voisi löytyä suomenkielisen fonetiikan parista vaikkapa "glottaalipysähdyksenä". Vaan löytyykö? Varmaan [<- huomaa nasaali-intonaatio].

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Sinulle on postia (ehkä; välttämättä ei)

Niin, että miksei ole kehitetty semmoista postilaatikkovahtia, joka kertoisi milloin postiloorassa on jotain haettavaa? Hirveä homma on mennä tuonne pellon toiselle puolelle tarkistamaan asiaa, varsinkin kun meikäläiselle ei juuri nykyään postia tule. En enää tilaa minkäänmoisia lehtiä, ja suoramarkkinoinnistahan ei ole kuin haittaa. Vaan aina joskus tulee jotain olennaista sinne – postiljooni vain ei ihan kellontarkasti tuolla pyörähdä.

Mitä että? Hyötyliikuntaa? No kuule. Ei.

Itse asiassa nettiä samoilemalla löysin alle kahdensadan dollarin (halapa) sellaisen kameran, joka langattomasti lähettää kuvaa koko ajan, ninq vaikka telkkarista tarkistettavaksi, mutta ei tuohon nyt varsinaisesti mitään kuvaa tarvitsisi, kunhan nyt vain olisi joku anturi – ja hintahan jo tilatessa muodostuisi joksikin korkeammaksi kuin kaksi sataa. Muutenkin tuossa hinnassa on komponentteihin nähden julmettu kate.

Ei ole monimutkainen suunniteltava, ja kun Suomenkin postilla on tarkoitus viedä postilaatikot koko ajan kauemmas, mielellään niin, että vastaanottaja kävisi hakemassa lähettäjältä ja molemmat maksaisivat postille siitä... Tässä olisi jollekulle kerkeälle, jostain jotain ymmärtävälle (tuo tuossa rajaa allekirjoittaneen ulos kilpailusta), ammottava markkinarako.

Äkkiä nyt. Askartele mulle postivahti. Vaikka semmoinen joka sanoo pling ja sytyttää pienen ledin täällä kivenheiton päässä kun laatikkoon laskeutuu jotakin. Luksusversio voisi sitten vaikka polttaa mainokset ja muun tarpeettoman.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Blondaamme lahkeet (tai tuhoamme doppelgängerit)

Kotitalouspelleily jatkuu. Havaitsin jossain välissä omaavani kahdet samanlaiset shortsit, vai caprit, mistä minä voin tietää, tuollaiset puolisäärihousut. Ilmeisesti ovat olleet tosi jeessin näköiset kun on tuplat pitänyt hommata.

Eniveis, ajattelin sitten tehdä niihin vähän jotakin erottuvuutta, ja muistin elävästi kloriitin olevan kätevä – etenkin kun jonnimmoista kulahtaneisuutta on jo havaittavissa. Ensimmäiset kangasvalkaisut tein siihen aikaan viime vuosisadalla, kun "kivipestyt" farkut tulivat vastaan joka kadunkulmassa.

Nykyiset rispauskuosit on ihan dorkaa epästailausta, joten ajattelin palata tuonne kahekskeetluvulle ja nakata toiset lyhäreistä ämpäriin saamaan sellaiset kohtuullisen tasajakoiset blondaukset. Vaikka vähän jotain solmukikkailua tekikin mieli testailla, unohdin asian lutrauksen tullessa ajankohtaiseksi.

Ämpäriä ei tietenkään taloudesta löytynyt, kummallista. Joten kauppaan. Arvatkaa paljonko kaikenlaista oheistilpehööriä tuli raahattua kaupoista ulos metallista ämpäriä jahdatessa. Paljon. Jokatap, olennaista oli nimenomaan ämpärin metallisuus.

Nimittäin joskus vaalensin housuja muoviämpärissä, ja tuloksena oli yllätyksekseni pronssinruskeat (tai jotain) entiset tummansiniset. Ämpäri taisi olla punainen. Housuista tuli kyllä yllättävän tyylikkäät – tai originellit ainakin. Käyttelin taajaan. Ihmiset katsoivat ehkä toisenkin kerran.

Tuolla nyt lilluu siis täysin tuurilla veteen nakatut pökät. Suihkulämpöinen voda taitaa näin tarkemmin (tai ylipäätään) ajatellen olla vähän turhan viileätä, eikä sitä kloriittiakaan tullut mitenkään mittailtua – pluraus on ihan passeli annos, ajattelin (jos siis mitään ajattelin).

Ai niin! Muutaman päivän jouduin jarruttelemaan itseäni, kun taas vastoin tapojani tulin lukaisseeksi käyttöohjeet, joissa lukee jostain syystä: "Älä käytä farkkujen valkaisuun". Mitteekä ja minkätähen? Räjähtääkö ne? Tuleeko ämpäriin reikä kloriitin ja farkkujen yhteisvaikutuksella? Fissioko on seurauksena?

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin valkaisukäsittelyssä nyttenniin lilluvat housunpuolikkaat eivät ole farkut. Mutta puuvillaa kyllä, ja eikös farkut ole puuvillaa? Mikä tekee juuri farkuista sellaiset, että niitä ei voisi valkaista? Miksi tämä taloudenhoito on näin penteleen monimutkaista?

Ja nyt kun niistä toisista shortseista pesulappua vilkaisin, havaitsin niissä olevan juurikin sen ruksatun kolmion, jonka omaavat vaatteet eivät kloriittia purkin mukaan kestä. Hmm. Olisiko kannattanut vilkaista etukäteen? ...Toisaalta, kahdet samanlaiset kuteet onkin ihan turhat, eikös?

Jaapa. Jospas tässä pari tuntia odottelisi ja katsoisi mitä tapahtuu. Hommat hoituu, tai "hoituu".

...Lasagnen tässä juuri onnistuin jälleen kerran karsinogenoimaan omalla pettämättömällä "pannaan uuniin ja poistutaan" -metodillani. Ei vaan, melkein syötävältä tuo vielä näytti. Rohkea syö rok.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Ajan ytimessä

Nyt kun hallitus on tuomassa eduskunnan kumileimattavaksi päätöksen, joka lukeutuu sarjaan ihmiskunnan vastuuttomimmista virheistä, on aika katsoa menneisyyteen.

Noin vajaan tuhannen vuoden päähän taakse päin on olemassa jonkinmoista veikkausta siitä mitä on tapahtunut. On oltu kahden eri valtion alaisuudessa. Maamme läpi on vyörynyt sotajoukkoja kymmeniä kertoja. Vuorostaan suomalaiset ovat käyneet riehumassa ja hävittämässä ympäri Eurooppaa.

Sodan luonteeseen kuuluu tehdä mahdollisimman paljon tuhoa, propagandan luonteeseen taas vääristellä totuutta. Ihmisluontoon kuuluu sulkea korvat ja silmät kaikelta vähän hankalammin sulavalta infolta: mitä kauempana ongelmakohta sijaitsee, sen vähemmän sillä on painoarvoa.

Mitä kauemmas yritetään katsoa, sen epäluotettavampia tiedot ovat, mutta jos mennään kymmenisen tuhatta vuotta taaksepäin, huomataan armaan tantereemme olleen ensin parikilometrisen jään alla, ja sitten veden.

Hallituksessa kuitenkin katsotaan, että he kykenevät vaivatta näkemään 100.000 vuotta tulevaisuuteen. Ihan huoletta voidaan duunata lisää sitä tappavaa, säteilevää myrkkyä, jolle ei osata tehdä muuta kuin haudata se kallioon.

Tai sitäkään ei osata tehdä koska faktoja ei tunneta eikä kyseistä temppua ole koskaan, missään päin maailmaa, tehty. Mutta siellä se on turvallisesti maton alla, koska tulevaisuudessa ei varmastikaan ole sotia joissa pyrittäisiin perinpohjaiseen hävitykseen.

Ei tule luonnonmullistuksia, vaikka globaalista ilmastonmuutoksesta koko ajan jauhetaankin. Ihan on turvallista tämä, joten ei edes harkita oikeasti uusiutuvia, oikeasti saasteettomia energianlähteitä, joihin panostamalla niistä tulisi alati tehokkaampia.

Ei anneta häiritä sen, että uraanikaivoksetkin ovat myrkyn esiin tonkimista. Tai että ydinvoima ei pienennä hiilijalanjälkeä, vaikka sillä sitä perustellaankin. Tai että viimeisin (testi)voimalaitos ei tunnu valmistuvan lainkaan, eikä ainakaan herätä luottamusta toimiv-/turvallisuutensa puolesta.

Anti mennä vaan. Mitäpä niistä tulevista sukupolvista – eihän niistä ole puoleen vuosisataan huolta kannettu. Eikähän vaikka meidän aikanamme enää kukaan tee nk. "inhimillisiä virheitä".

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Pelottaa

Viime aikoina on tullut urakalla katsottua kauhuleffoja. En tiedä miksi. Ehkä kyllästyin perinteisiin tarinoihin, joissa koitetaan olla aina niin perin uskottavia ja perinpohjaisia premissien rakenteluissa.

Erityisesti kaukoidästä tuodut pätkät ovat olleet suosiossa, kun niiden juonenkuljetuksesta ei juuri koskaan voi etukäteen veikkailla mihin tarina on menossa – vaikkakin yksi vakiokonsepti on tietystikin traagisesti kuolleen, monesti lapsen, haamun vaino. Mutta formatoinnista ollaan vielä kaukana.

Länsimaisissa pätkissä tuntuu sitten olevan lajityypit sen verran lukkoonlyötyjä, että koskaan ei kyetä katsomaan sinne toiselle puolelle, ja viemään tarinaa seuraavalle tasolle. Kuolema tuntuu olevan maailman pahin kohtalo, vaikka sen aiheuttaja tulisikin rajan takaa – mikä siis antaisi vähän vihjettä siitä, että kuolema on vain siirtymä toiseen todellisuuteen, ja jos siellä voi olla helvetillistä, niin toki siellä voisi olla jotain rauhaisampaakin. Kaikesta huomaa, että länsimaissa ei vain olla totuttu käsittelemään henkisyyttä.

Mutta sen verran alkavat subgenret olla jo tuttuja, että juuri eivät pääse hetkauttelemaan pätkät. Zombipätkissä tuntuu olevan aina sama asetelma. Samoin slashereissä. Ja esimerkiksi se Paranormal Activity, jota kovasti on hehkutettu... Ihan kivahan se oli, vaan kun ei aasialaiseen tapaan kyetä viemään tarinaa pidemmälle, niin käteen jää keskeneräinen pätkä – joka epäilemättä toimii paremmin sätkivässä katsomossa kuin kodin rauhassa, vaikka kotirauhan riivauksesta juttu kertookin.

Henkkohtaiseksi ykköspätkäksi on noussut suggestiivisella tavalla häiritsevä ruotsalainen Kellari, joka ainakin meikäläisen primaalipelkoja onnistui kutittelemaan melko lailla lakkaamattomalla syötöllä – sangen yksinkertaisin keinoin, niin kuin parhaimmistolla on tapana.

Vaikka alkuun katsoin, että mahtaako tämä olla joku taidekoulupläjäys (minkä ei tietenkään pitäisi olla automaattisesti miinusta...), niin sen verran syvälle tuntemattoman pelkoon kaivauduttiin, että tätä voi suositella kenelle tahansa katsottavaksi keskellä yötä yksin – paitsi heikkohermoisille ei voi; aika monta iltaa onnistuivat erinäiset kuvat tunkeutumaan tajuntaan vielä pitkään. Ja plussaa on sekin, että splatterilla ei mässäillä, eikä sadismilla, toisin kuin mitä nykyään on tapana. Ennemmin ollaan jossain vaikeasti määriteltävissä hulluuden syövereissä.

Näissä suositteluissa on tietysti aina se huono puoli, että odotukset nousevat tarpeettoman korkealle, ja sitten varsinaisesta katsomiskokemuksesta tulee lässähdys. Mikä nyt sitten kenellekin toimii. Eniveis, Anttilan alelaareista tämän löysin.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Potkikaa sitä palloa!

Tänä iltana kadut hiljenevät kuukaudeksi – mitä nyt erinäisissä baareissa tapitettaneen sähköistä välkettä, synkronissa kotikatsomoiden kanssa. Ajattelin itsekin pyrkiä siihen, että kahdentoista vuoden tauon jälkeen horrostelen kaikki 64 (vai montako niitä nyt olikaan) matsia läpi.

Tämä tulee siis olemaan elämäni kolmas turnaus, jota vasiten seuraan. Jostain syystä futisinnostus syttyy aina joka kolmannelle ämmämmälle, kun muuten ei juuri jaksa potkupalloilua seurata. Olen kisaturisti – omistautumisen sijaan pällistelen hajamielisesti satunnaisia turnauksia silloin kun sattuu passelilta tuntumaan.

Futiksen ämmämmissä on se erinomaisen hieno puoli, että koskaan ei tarvitse seurata suomalaisten alisuoriutumista (mikä harmillisesti rajoittaa vaikkapa lätkästä naatiskelua). Lisäksi nämä skabat on riittävän harvoin jotta niihin ehtii kasaantua vähän ylimääräistä glooriaa. Sitten vain seurataan loputonta junnaamista, josko siellä jotain jossain välissä tapahtuisi...

torstai 10. kesäkuuta 2010

Luonto järkkyy

Juuri kun olen saanut vaakatasot kaivettua sen verran esiin, ettei ihan kenguruna tarvitse kämpässä kulkea, menee keittiön viemäri tukkoon.

Kyllä minä arvasin, ettei allekirjoittaneen ympärillä kuulu olla liikaa järjestystä, mutta ajattelin edelleen uhmata universumia ja saattaa urakan pahaenteisistä varoitusmerkeistä huolimatta "päätökseen" – hiljalleen ja kaikessa rauhassa ettei paikat nitkahda.

Tekniikkana olen käyttänyt voittopuolisesti nk. "strategista naamiointia", eli piilottamista, eli kaapittamista – minullahan on edelleen kaappitilaa vaikka vuokrattavaksi täällä.

Joka tapauksessa mahdollisesti jo tällä viikolla saattaa kämppä olla sellaisessa kunnossa, ettei tarvitse saada slaagia vaikka joku sattuisikin yllätysvierailulle. Ah sitä autuutta. Olen ihan oikeasti kyllä joskus ennenkin kokenut miltä tuntuu kun oma kämppä näyttää jotakuinkin normaalilta – vaikka ohimeneviähän nuo pilkahdukset ovat aina olleet.

Ja normaaliudesta voidaan tietysti olla sikälikin montaa mieltä, että löysin itsestäni RoboMopin ansiosta art deco -demiurgin. ...Tai jos halutaan viilata pilkkua, niin tässähän ei de facto ole kyse siitä art decosta, mutta kun sisustaminen menee taiteilun puolelle...

Tuo yläkuva kertoo, millaisen ratkaisun kehitin sille, ettei robomoppi mahtunut sohvien alle hyörimään. Jo vain mahtuu nyttenniin! Ja tuli vanhoille kengillekin käyttöä...

Mutta nyt karhupumpun jahtiin. Saas nähdä mitä kaikkea muuta mukaan tarttuu, ja muistinko lopulta mitä varten liikkeelle tuli lähdettyä.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Aa tuuti... hetkinen?


Tiedättehän miten kaikki suuret keksinnöt pulpahtavat pintaan monessa paikassa yhtä aikaa? Puhelin, äänilevy, hehkulamppu, elokuva... kaikilla noista on useampia kehittäjiä, joista markkinahenkisimmät ovat lopulta vieneet patentit nimiinsä.

Oheisissa elokuvajulisteissa on selkeästi havaittavissa samanlaista synkretismiä. Kaksi trilleriä, joissa molemmissa, nimistä päätellen, tuntuisi teemana olevan lapsenhoitoon liittyvä vinksahdus – ja julisteista voisi kuvitella että kyseessä on yksi ja sama leffa, vaikkei ilmeisesti olekaan.

Kysehän ei millään voi olla siitä, että molemmat on tilattu samalta suunnittelijalta, jolla on jälkimmäisellä kerralla (kumpi sitten lieneekin) ollut vähän laiskempi päivä? Ihan on erilaiset sormet siinä, vaikkakin täsmälleen samassa asennossa. Kasvotkin on aivan erilaiset, joskin melko lailla saman-.

Että millaisiako muuten ovat nuo elokuvat? En minä tiedä – Voddlerissa vain pistivät silmään valikoimaa syynätessä. Jänniä ovat varmastikin molemmat.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Korjaamisen sijaan "eheytystä"?

Kun tuossa aamusella piti käydä sumpit siemaisemassa lähimmällä huoltamolla – oli nimittäin Fortumilla jotain verkkohommia, eikä sitten omassa tuvassa toiminut keitin – panin merkille, jotta siellä on joskus ollut oletettavasti myös... khm... huoltamo. Siis semmoinen autojenkorjaushalli, jollaisia ei nykyhuoltamoissa ole kun karkkien myyminen on niin paljon... tehokkaampaa? Hyödyll...?

Ja siinä unia silmistä juodessani (häh?) pelmahti mieleen ajatus, että mitähän jos perustaisi itse autojenhuoltolaitoksen siihen jääneeseen tyhjiöön. Ajatus nosti hymynkareen kasvoille – ehkä siksi, että vihaan autojen korjaamista. Niitä hetkiä kun sormet kohmeessa on kurotellut jotain epäergonomisesti sijoitettua rakkineenosaa ja kiroillut, että eikö tätä voisi joku muu tehdä...

Mutta autokorjaamoissa on vähän samaa vikaa kuin terveydenhuollon tilassa nykyään. Ei keskitytä asiakkaaseen kokonaisuutena, holistisesti. Meikäläisen holistisessa huoltamossa keskusteltaisiin ensin asiakkaan kanssa auton hajoamiseen johtaneista psykologisista seikoista. Miten auton ja kuskin taipaleet aikanaan yhtyivät? Mitä on yhdessä koettu ja jaettu? Ehkä kuunneltaisiin auton joutokäyntiä.

Sitten nukuttaisiin yön yli ja jutskattaisiin uudestaan, jos vaikka jotain freesiä olisi tullut mieleen. Otettaisiin selvää mitä negatiivisia turbulensseja biili on joutunut läpikäymään. Onko kremppaa jossain muualla kuin akuutissa kohdassa (yleensä aina on)?

Sitten kirjoitettaisiin lähete johonkin spesialistikorjaamolle, jossa olisi ihan työkaluja ja mitäkaikkea. Tehtäisiin ensin rauha ratin ja penkin väliin, ja sitten kirjoitettaisiin mahdollisimman selkeä diagnoosi rasvamonttuun tulkittavaksi – siis ei liian spesifiä, sellainen olisi korjaajien varpaille tallaamista, mutta kun ihmiset tuntuvat puhuvan eri kieltä monesti, asiakas ja asiakko, niin tultaisiin ikään kuin tulkiksi siihen väliin.

Selkeästi vain kerrottaisiin mikä tuntuisi toimivan eri tavalla kuin autoissa noin yleensä. "Ei tykkää liikkua niin rivakasti kuin nuorempana." "Haluaa toisinaan kulkea eri suuntaan kuin kuski." "Hermostunut, ei jaksa keskittyä pitkiä aikoja." "Nilkuttaa, vaikertaa. Ajoittaista köhää, varsinkin kosteilla ilmoilla." "Ei tunnu aina olevan ihan läsnä." Simppeliä, ytimekästä. Tuosta on helppo ammattilaisten jatkaa!

Eli tärkeintä tämmöisessä korjaamossa olisi, että siellä olisi mukava tunnelma. Ymmärrettäisiin autoa, ja asiakasta. Yhtään ei tarvitsisi kenenkään/minkään pingottaa sinne tullessaan. Kiva paikka olisi. Kahvia saisi. Ja teetä, keittää nimittäin – jos nyt ihan välttämättä.

Valkoiset haalarit olisi minulla. Automaattiovi, jonka takana olisi kamerallinen ovikello, jolle voisi asiakas kertoa asiansa. Maagisesti avautuisivat ovet, ja minä istuisin lepotuolissa tahrattomassa rasvamontussa. Viittoisin asiakkaan alas diagnosoitavaksi, divaanille pötkölleen. Sanoisin, että kutsutaan se auto sitten myöhemmin sisään. Ovi sulkeutuisi itsestään samalla kun potilas laskeutuisi metalliset portaat, vähän kuin hautaan...

...Miten niin "pikemminkin pelottavaa". Mukavaa siellä olisi! Oikein leppoisa tunnelma. Heti kun olisi päässyt kuolemanpelostansa asiakas eroon. Muutaman kymmenen käynnin jälkeen.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Hitsarienkin lapsista tulee suutarien lapsia

Suutareilla taitaa kakaroita riittää, mutta otetaanpa taas esimerkiksi tämä Jatta-Elli Kuriton, jonka isä sattuu olemaan henkeen ja vereen metallimiehiä: jos jotain voi ajatella korjattavan, tehtäköön se hitsaamalla. Mutta ennen kaikkea korjataan niin kauan kuin jokin korjattavissa on, ennen kuin sännätään hankkimaan uutta. Se kun on niin mielenkiintoistakin, kaikenlainen räplääminen.

Tässä on Jattikseen verrattuna iso ero. Jos Jattikselta hajoaa jotain, hän ei millään jaksa avata värkkiä ja katsoa josko jotain olisi tehtävissä. Tietäähän sen katsomattakin että kaikki on korjattavissa! Mutta esimerkiksi juotokset, vaikkapa, on myös mahdollista sössiä uskomattomiksi tinapatsaiksi, ja puretuista laitteista yleensä jää jotain ylimääräistä lattialle lojumaan. Ja viimeinen ruuvi ei koskaan aukea. Tai mene kiinni. Tai juuri siihen kohtaan ei millään ylety. Tai tuli aloitettua homma juuri ihan väärästä päästä. Näitä variaatioita riittää, ja ne on kaikki kantapäitse todettu.

Niinpä Jatta-Elli oli ernä pnä rautakaupassa, kannettuaan vaihtoehtokaupoista ulos kaikenlaista muuta kuin ovikelloja, ja valikoivasta sokeudestä kärsivänä tallusteli palvelutiskille kysymään josko olisi langattomia ovikelloja (piuhat on niin viime-vuosituhantisia, ja ärsyttäviä).

Myyjä sitten johdatteli sellaisten pakeille, johon Jatta-Elli saattoi todeta: "Kappas, tässähän minä juuri äsken seisoskelin silmä kovana, enkä taaskaan mitään nähnyt".

"Mimmottakos operaatiota olis mielessä?" arvuutteli myyjä. "No," niittasi naulankantaan Jatta-Elli: "ovikello ei soi, paitsi välillä vähän."

"Jaha, jaha," aprikoitsihe myyjä. "Oletko tsekannut että paristossa on virtaa? Siinä nimittäin löytyy semmoinen kun kantta vähän raottaa, ja sen takia se saattaa vähän pätkiä."

"En ole!" kiekaisi Jatta-Elli reippaana. "Enkä aiokaan tarkistaa. Ihan paskat soundit on siinä, haluan uuden. Huono on nappikin, semmoinen pikkuinen ja ihan väärän mallinen. Siinä on piuhoja, ja jos jotain on mahdollista langattomaksi saattaa, se on kansalaisvelvollisuus."

Ovikelloja on siis kaksi vierekkäin, joten mahdollisella soittelijalla onkin arvelemista, jotta kumpi noista mahtaa olla semmoinen toimiva, kun kumpikaan ei ulos asti kuulu. Onnistuipa Jattis vielä siinä lähetintä asennellessa lukitsemaan itsensä ulos talostaankin, tumpelo.

Ja toisin kuin isänsä, joka olisi huolella – tietystikin poistanut sen edellisen kellon (tai tietystikin ihan vaan vaihtanut sen pariston ja jättänyt uuden värkin hommaamatta) ja sitten – ruuvannut vehkeen giini, käytti Jattis tottahan tokikin sitä kaksipuolista tarraa joka mukana oli, ja joka joskus talvella sitten irtoaa ja ovikello löytyy keväällä sulamispurojen kuohuista. Mutta toisaalta, tyhjänpanttinahan se siinä on, joka tapauksessa. Että tota.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Ensin vasemmalle, sitten oikealle, ja sitten vielä kerran...


Ovat Destiassa äityneet luoviksi. Ilmeisesti hirvivaarasta varoittavat merkit eivät ole estäneet riittävästi hirvikolareita, joten nyt on pystytetty hirville autovaaramerkkejä.

En viitsinyt erikseen pistää parkkiin ja käydä tarkistamassa josko juuri tästä oli kyse, mutta eihän tuolle mitään muutakaan selitystä voi olla...

Toivottavasti homma toimii ja symbolit on pidetty hirville sopivan simppeleinä – ei niin että tyhmiä olisivat, en minä sillä, mutta että huomaavat sitten oikeissa kohdissa pysähtyä kertomaan jälkipolville:

"No niin, tässä tultiin nyt justiinsa noiden peltilehmien vaellusreitille. Muistakkos miten vaarille kävi kun sattu aamunhämäristä vaellusreitille eikä muistanu kattoa että tuleeko sieltä peltilehmiä? Joo. No nyt ne peltilehmät on ruvenneet mainostamaan itseänsä, joten ihan piruuttaan laitetaan silmät kiinni aina tällasissa kohdissa ja juostaan ihan miten sattuu!"

Linja-autossa matka katkeaa (mutta netissä ei ratkea)

Semmoinen olisi kätevä. Täällä huitsinnevadassa asuessa nimittäin. Että. (Kivasti nostan suspensea... enkä edelleenkään näemmä kerro mitä ajan takaa...) Eli:

Matkahuollon aikatauluhaustahan ei ole mitään hyötyä muille kuin yksityisetsiville – jotka yksinkertaisesti tykkäävät siitä, että kaikki tieto ei löydy samasta paikasta.

Jos vaikkapa haluaisin hurauttaa Turkuun tuolta parin kilometrin päästä, missä valtaväylä virtaa, olisi aivan hillittömän kätevää, jos voisin palveluun kirjoittaa vaikkapa oman osoitteeni, ja määränpään sitten suurpiirteisemmin tai tarkemmin, ja palvelu sitten hakisi lähimmän toimivan bussiyhteyden – milloin se kulkee, ja mistä löytyy pysäkki jolle tallata.

Tai vaihtoehtoisesti voisin napsauttaa kartasta kaksi paikkaa, ja humps olisi yhteys, tai mahdollisesti useampi, haettuna heti. Ei siis niin, että asiakkaan tarvitsisi tietää mitä reittiä mikäkin bussi kulkee, ja millä pysäkeillä suostuu pysähtymään – niin kuin nyt on asian laita.

Käytännössähän palvelun rakentaminen oletettavasti maksaisi jotain. Joten en ehdota tätä suoraan Matkahuollolle, joka parhaansa mukaan karsii yhteyksiä ja kustannuksia. Mutta aina voi unelmoida maailmasta, jossa palvelut toimivat niin kuin tarkoituksenmukaista on.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Siivoojan lapsista tulee suutarien lapsia

...jos suotTe kovasti ontuvan ilmauksen otsikoksi. En puhu nyt pelkästään siitä, että kengät jalassa ei todellakaan kuljeta sisällä, vaan...

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Jatta-Elli Kuriton (joka, vaikka sattuukin olemaan anagrammi sanasta "allekirjoittanut", saattaa ihan hyvin olla aivan reaali-ihminenkin – ja siis ihan joku muu kuin mä [joka enkö olekaan IRL olemassakaan?] – älkääs yhtään hyppikö konkluusioihin siellä).

Jatta-Ellin äiti on koko ikänsä siivonnut – aimo viipaleen ajastaan työkseen, mutta Jatta-Ellin ihmetykseksi hän on tuntunut "tuovan töitä kotiinkin", eli hinkanneen, jynssänneen, tomuttaneen, imuroineen, tuulettaneen... uuvuttaa jo luetellakin noita kaikkia... jotenkin pakkomielteisen oloisesti (ajattelee suurpiirteisempi Jatta-Elli), kaikkia elonmerkkejä kumittaneen näkymättömiin myös vapaa-ajallaan. Vapaa-ehtoisesti! Älyvapaata.

Jatta-Ellin suutaroitumista ei vielä ihan kakarana ollut välttämättä havaittavissa. Saattoipa pikkuinen Jattis vieraisilla ollessaan kirvoittaa isäntäväestä aimo remakan syynäillessään nurkkia ja todetessaan: "Ohhoh, onpas täällä pölyä!" Naurunremakasta en ole ihan varma, mutta tiettävästi repliikki on aika lailla sanasta sanaan tuossa...

Pikku-Jattista ei paranisi päästää vieraisille nykyJattiksen himaan. Heti ovelta voisi helähtää äimistynyt huudahdus aiheesta, jonka saatatTe arvata.

Jatta-Ellin kirjoittaessa tätä (juu, hän kipaisi yhtäkkiä tähän kirjoittamaan) taustalla on kuultavissa pölynpyyhintärobotin hyörintä – kun sattui sellainen Honkkarissa eteen loikkaamaan (halvalla, lisäisi Sulo Vilén).

Robotti ei kyllä erityisen suoraviivaisesti pääse etenemään, koskapa romujensiirtelyrobottia ei vielä ole keksitty, saati tarpeellisten/-ttomien kamojen erottelulaitetta. Näin ollen suurehko neliömäärä on... hmm... katveessa.

Joka tapauksessa Roomba alkaa olla hankintalistalla – kun tuo RoboMoppi pitää tapanaan rakennella sinnessuntänne valtavia pölykoiria, jotka sitten kuitenkin pitää impata jälkikäteen. Oiskohan jossain halvalla? Ja kaupanpäällisiksi trukki sekä puskutraktori.

Raamatullisessa mielessä

Vaikka henkkohtaisesti olenkin sitä mieltä, että raamatusta luopuminen ja sen vaihtaminen ihan mihin hyvänsä objektiin on reima tempaus ja osoittaa orastavaa järjenkäyttöä, tuntuvat Tsadin Vapaa-ajattelijat sössineen peeärränsä aika lahjakkaasti*.

Mikä muu motiivi voi pojilla (voisin kuvitella, että kovin moni gimma ei tätä ideaa ole ollut aivomyrskyämässä) on ollut: "tulipahan mieleen assosioidessa, ja kivasti pääsee halveeraamaan, oletettavasti otsikoihin saakka; mainosta se on huonokin mainos".

Kun kuitenkin muistaa, että (suurella) osalla pornotyöntekijöistä on työolot peräti (paljon) huonommat kuin Foxconnilla (mikä tarkoittaa siis orjuutta)... Mikä lopulta on "vapahtajien"** viesti?

En edes yritä vastata tuohon. Mutta pojat hei, vappu meni jo. Jatkossa varmaan vähän älyllisemmällä pontimella liikkeelle, eiks jeh?
---
*Mediaa seuraamattomille: vaihtoivat piplioita pornolehtiin.
**Eivätkö vielä vapaa-ajattelijat ole keksineet käyttää itsestään tätä lyhennettä? Vähän luovuutta peliin, hei...

torstai 3. kesäkuuta 2010

Arjen mysteereitä, taasen

Täällä erakkolinnakkeessa voi käydä näin. Ei usein, mutta joskus. Asukas istuu kotonaan kaikessa rauhassa, kun ikkunasta saattaa huomata poistuvan auton – mikä tarkoittaa jompaa kumpaa: 1) joku on pyrkinyt sisään, mutta jostain syystä ovikello on jäänyt kuulematta, tai 2) joku on eksynyt ja käynyt kääntymässä pihalla.

Ja sitten miettii kummasta oli kysymys. Tarkistaa ovikellon (kappas, tässä vieressähän on hämähäkinseittiä [viimeinen haaste: "Haluatko todella, että tämä ovi avataan?"]) ja toteaa että kyllä se soi, aina joskus. Toisinaan ei. Edelleenkään ei onneton erakko tiedä onko kelloa yritetty soittaa vai ei. Kaapii otsa kurtussa seitit loitommalle seuraavaa yrittäjää – joka saattaa käydä tällä vuosikymmenellä, tai sitten ei – varten.

Miksi ihmeessä kukaan tulisi tänne? Kaikin subliminaalisin (subliimein, peräti?) keinoin olen pyrkinyt siihen, että kukaan ei tulisi käymään ikinä – ja menestyksekkäästi, jos tuolla nyt varsin voi retostella.

Ihan tuntematon auto. Voiko kyseessä olla se Ruotsista tilattu softapaketti, joka ei tunnu koskaan saapuvan perille? Tuo ei kuitenkaan ollut postiauto – jollei niillä juuri tänään ole tarvetta kuljettaa jotain tosi isoa, tai jos vakiauto on vaikka korjaamolla. Tai.

Kuten sanottua, tätä ei usein tapahdu, mutta silloin kun tapahtuu... Ihan varmasti oli jotain todella tärkeää, ainutlaatuinen tilaisuus, kutsu universumilta*... johonkin... josta ei nyt ikinä saa tietää mistä oli kyse. Eivät näyttäneet pysähtyvän postilaatikollakaan jättämässä mitään noottia.

Kylläpä saa perikunta mietittävää, kun Olïver Kaïma viimeisiksi sanoikseen – sitten joskus yli satavuotiaana – ähkäisee: "Mutta mitä helvettiä se paku oikein halusi?"
---
*Ei missään nimessä mitään banaalia, niin kuin vaikka paperinkeräystä, vaan pikemminkin vaikkapa... Supon salainen missio kuussa! Ah, näitä hukattuja mahdollisuuksia...

Erinäisiä kysymyksiä

Hmm? Kirjoitelma per kuukausi? Ei sitten erityisen paljon pätemisentarvetta ole havaittavissa, vai mistä lienee kymysys?

Miksiköhän tämä blogailu tuli kymmenisen vuotta sitten aloitettua? Kai sen jonkinmoisesta ekshibitionismista täytyy ponnistaa?

Vai yksinkertaisesta kirjoittamisen tarpeestako tämä lähti? Miksi sitten ei kirjoittaisi ihan vain keskenänsä, mihin siinä yleisöä tarvitsee?

Korjaako allekirjoittanut puhevajettaan kirjallisella kommunikoinnilla? Kommunikoinnistahan kirjoittamisessa on kyse, vaikka monologissakin?

Mutta että toisinaan on sitten vähän kuivempaa kautta? Eihän tämä ensimmäinen nuupahdus tällä taipaleella ole, eikä välttämättä ollenkaan tarkoita että tyrehtyisi tykkänään? Vaiko? Kausiluontoisesta henkilöstä kuitenkin on puhe tässä – milloin mikäkin hössötys menossa? Hankalampi mennä ennustamaan, edes seuraavaan viikkoon saakka, notta missä tullaan menemään?

Jos lukisi tätä ääneen, pitäisikö intonaation nousta jokaisen virkkeen lopussa? Eikös sellainen imitoisi pissiksiä? Onko kirjoittajasta yhtäkkiä tullut sellainen? Vai onko hän kenties aina ollut sitä? Pelottavaa?

Todellisuus on. -ko?

Ja miksei nykyään lätkän ämmämmissä näytetä jäähyltä kentälle singahtavia pelaajia, niin kuin ennen joskus aina? ...Miten niin "vähän myöhäistä jorista jäkiksestä"?