lauantai 26. helmikuuta 2011

Jaappaniasta kajahtaa

Enstemmäittekseen hillitön rokokootuplabasari-iskelmähevi visual kei -bändiltä, jossa poijaat parhaiden kabukiperinteiden mukaan vetävät myös kolttua niskaan:

Sitten läjä energisemmän puoleisia tyttöbändejä, joissa on annettu gimmojen peräti soittaa kaikki instrumentit (!)*

Lopuksi rouheasoundisen tanssipoppiksen kautta rammaattiseen hevittelyyn ja sieltä perinteisempään kitarapoppikseen:

 

---

*Kyllä, jossain päin maailmaa naisetkin (o)saavat soittaa instrumentteja!

 

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Samasta marjapuusta

Ei voi olla sattumaa, että ruotsalaisessa "Elämää tv-talon jälkeen" -sarjassa pääosaillut Tuva Novotny stailattiin Makepeace-henkeen. Ihan varmalla on joku tekijöistä 80-luvulla lätkiintynyt Glynis Barberiin, niin kuin moni muukin silloin teki.

Tuvaglynis

Ei mulla muuta. Hyvejä sarjoja, molemmat.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Löytölaari: shamaanirumpu

Hupailut jatkuvat, hihihi. Tämä elämänturisti törmäsi aitoon shamaaniin ja sai tilaisuuden pelastaa saamelaiset:

perjantai 11. helmikuuta 2011

Tervehdys, maan asukkaat

Onko tämä sketsi? On, ainakin jos pidetään kiinni sanan sketch suomennoksesta: luonnostelma. Mutta onko se hauska? On. Jos tykkää. Jos ei, ei ymmärrä huumorista taaskaan mitään. Ihme jäykkiksiä.

Pistän noita aiemmin duunaamiani kuoliaaksinaurattajia tässä nyttenniin päivittäin tulemaan juurikin tälle ohjelmapaikalle. Hupailuja. Hihihi.

Tuommoista matskua, jota en vissiin aiemmin ole juuri tänne laittanut, on hataran muistini mukaan noin viikon mitalle, siis. Hjoo. Vihdoinkin hyvä syy kieriä päivittäin lattialla vienosti hymähdellen.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Valintojavalintoja

IMG_1043.jpg

Lievästi epämukava olo. Sangen tutulla tavalla, sikäli että tätä samaa temppuilua on tullut harrastettua jo nimpal että.

Polttelin askin viimeisen tupakin ennen nukkumaanmenoa, ja tämä päivä on sitten ollut lähinnä... Ei tätä voi kutsua edes kärvistelyksi. Huomio kiinnittyy normaalia useammin hengittämiseen liittyville alueille, mutta siinäpä se.

Vaan miksi, oi miksi, minkä tähren ja tautta pitää ihmisen olla päntiännään valintojen edessä? Ei paljon tarvitsisi vaivaa nähdä, että kävisi hakemassa taas yhden askin – mutta loppujen lopuksi elämä helpottuu kun ei tarvitse jatkuvasti rampata jostain hakemassa hengitystulppia.

Eihän tätä tällä erää ole edes jatkunut kuin... rapiat kuukaudenko? Siinä ajassa ajatus on kuitenkin ehtinyt sumentua niin, että tuntuu jatkuneen pidempäänkin tämä reteä pousailu.

Lopullisen päätöksen tekemistä vaikeuttaa tietystikin se, että lopultakaan ei ole mitään väliä sillä, polttaako vai ei. Tottahan se saattaa nopeuttaa viikatteen heilahtamista, mutta toisaalta välttämättä se ei sitä tee.

Ja onko sillä taas sitten merkitystä – kuolla ennemmin kuin... myöhemmin? Mitä myöhemmin? Myöhemmin kuin "aika on täysi"? Kuollako yliajalla vai etuajassa? Suhteessa mihin?

Ja toisaalta kun tämä lopettaminen ei niin vallan tuskallista ole, niin tokihan sitä voi aloittaa uudestaan aina silloin tällöin. Kun sattuu olemaan sellainen fiilari, että jospa sitä rokuilisi taas välillä vähän.

Ja sitten tulee semmoinen olo ennen pitkää, että rupeanpa streittailemaan taas. Vähänkö tulee mahtavan energinen olo! Vähäksi aikaa ainakin, kunnes vertailukohta unohtuu aikapoimuihin.

Mutta millä katkoa arkeansa? Jatkuvasti pitää olla proaktiivisena keksimässä, että otanpa banaanin, punnerranpa penkistä, siivoan vaikka. Tsh, sijaistoimintoja tarvitsee terve ihminen!

Ja on se nyt saatana ettei niitä nikotiinittomia röökejä markkinoille ilmaannu. Minusta aika laiton tilanne on se, että jos sattuu välillä hotsittamaan, niin sitten täytyy koukahtaa ja siitä rimpuilla irti. Ei voi polttaa muutamaa silloin tällöin, koska nikotiinireseptorit aloittavat kirkumisensa sangen pian.

Niin ottaa pattiin tämmönen.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Näen mitä haluan nähdä

"Munamiehen takana kansainvälinen kultti" vai miten se otsikko meni? Kuvittelisin että näyttelijä on joskus tullut maininneeksi katsoneensa jonkun Zeitgeist-pätkän, ja antanut ymmärtää olevansa jossain määrin samoilla linjoilla maailmannäkemyksellisesti. Rahan ei pitäisi antaa hallita, ja mitä kaikkea muuta huuhaata on tullut höläytettyä.

"If you open your mind wide enough, your brains fall out" on muistinvaraisesti skeptikkoina itsensä näkevien hauska motto, ja tuo ohjenuoranaan monet kategorisesti jättävät noteeraamatta kaiken mainstreamin ulkopuolelle korvamerkityn ajattelun.

Allekirjoittanut sitten taas on tunnetustikin tyyppi, joka oikein hakemalla hakee vaihtoehtoisia maailmanselitysmalleja. Ehkäpä hän (paitsi puhuu itsestään kolmannessa persoonassa, näemmä, myös) haeskelee jotain uskonnonomaista turvatyynyksi maailman kovuutta vastaan?

Zeitgeist-liikkeen leimaaminen on tietystikin ymmärrettävää – osa (ehkäpä jopa enin osa) "seuraajista" väkisinkin on vain laumasieluja jotka jättävät ajattelun muille, ja kritiikittömästi hymistelevät kaikelle mitä "omat" vasta-auktoriteetit suustaan päästävät.

Tähän laumasieluisuuteen syyllistyvät myös perin monet skeptikot, vaikka epäilemättä muuta haluavat väittää – ja yksi työkalu ajattelun vähentämiseen on poliittisen vastavirtaliikkeen rinnastaminen uskonnolliseen kekkulointiin.

On eri asia kritisoida (<-kannatettavaa) kuin toistella toisten, valtavirta-auktoriteettien fraaseja (<-vähemmän kannatettavaa) – ja ihan omaa luokkaansa on tietysti sormien työntäminen korviin silmät kiinni, huutaen "Eijeijeijeijeii!".

Ykkös-Zeitgeist on ammuttu reikäjuustoksi, ja paikoitellen ihan ansiosta (joskin debunkkauksista on löydettävissä yhtä lailla visapäistä tendenssiä, ja, jos haluaa nähdä vaivaa, myös ei-niin-eksaktia faktaa).

Totuus on suhteellinen asia, vaikka sitä voikin faktoilla perustella (– mitä enemmän erikoistuntemusta vaativaa infoa on tarjota, sen parempi argumentin tarkistamisen ehkäisyä ajatellen). Moni annetuista, itsestäänselvinä pidetyistä totuuksista havaitaan kuitenkin toisinaan epätotuuksiksi, tulkinnoiksi ilman todellista pohjaa (– ajatellaan nyt vaikka THL:n lääke- ja ravintoainesuosituksia). Käytetyt lähteet eivät pidäkään paikkaansa, ja tieto osoittautuu vahvasti filtteröidyksi väitteeksi.

On aina paikallaan kyseenalaistaa se, mitä luulee tietävänsä. Asiat tulevat sitä monimutkaisemmiksi mitä lähempää niitä tarkastelee. Tästä väsyttävästä asiantolasta huolimatta loputon uteliaisuus on pidemmällä tähtäimellä parempi vaihtoehto kuin laput silmillä kulkeminen. Ja pyrkimys olosuhteiden muuttamiseen parempi kuin jarrumiehenä toimiminen. Ei ole välttämättä pahitteeksi kuunnella oman maailmankuvan vastaisia mielipiteitä/hypoteeseja/teorioita, ja yrittää ymmärtää mistä ne kumpuavat – siis tutkia ennen hutkimista.

Inertia on luonnollinen olotila, ja asioiden pysyminen entisellään ymmärrettävä toive, joskin mahdoton. Mennyt murenee aina, vaikka miten hyvin muurattu.

Väistämättä tietoa metsästäessään törmää leimakirveisiin, joilla pyritään iskostamaan tunneperäisiä kruuna/klaava-vakaumuksia vastaanottajien otsiin, ja ihan väistämättä toisinaan löytää itsensä suosta, jossa on perin vaikea enää tietää missä menee fiktion ja faktan raja.

Ei se mitään haittaa. Epävarmuuden sietokyky on välttämätön ominaisuus ihmisessä. Mitä tiedät tietäväsi? Mitä luulet tietäväsi? Mitä luulet, ettet tiedä? Mitä tiedät, ettet tiedä?

Tämän filosofeerauksen jatkoksi lähes kolmituntinen kolmas Zeitgeist-pätkä, joka maalaa utopiaa paremmasta maailmasta, ja kertaa jälleen näkemyksensä finanssitaloudesta, mutta ei puhu uskonnosta eikä kaksoistorneista. Onko kyseinen pamfletti täysin väärässä, vai kenties jonkin verran oikeassa?

Ai niin, päivän salaliittoteoriayliannostus: Zeitgeist onkin ovelasti tuomassa pahamaineista Uutta Maailmanjärjestystä (jota muka ovat vastustavinaan) framille tuon Venus-projektin varjolla. Olevinaan kritisoivat maailmanmenoa, mutta ovat kuitenkin osoittamassa suuntaa kohti totalitaristista maailmanvaltiota. Voi olla, mene & tiedä. Ollos varoitetut.

Tuon veikkauksen luin ihan oikeasti netistä, mutta kun vauhtiin pääsin, jatkan spekulointia pidemmälle ihan omilla veikkauxilla: huomasin tuolla linkkaamallani sivulla, jolta tietysti haeskelin heti salattuja viestejä, paljastavan yksityiskohdan.

"Calendar 2011" oli kirjoitettu vihreällä. Kuten tiedämme, vihreä on Venuksen väri, ja yksi telluksemme valtauskontoja on venusiaaninen – nimittäin islam. Tuossa merkinnässä on selkeä viesti. Kuten olemme huomanneet, arabimaissa on tänä vuonna liikehditty kovasti paljon – mikä varmastikin tulee johtamaan siihen, että tästä kyseisestä vuodesta tulee uuden islamistisen vallankumouksen etappi.

Miten tämä liittyy Uuteen Maailmanjärjestykseen? Helposti; kaikki liittyy siihen. Maailma muuttuu, vallat keikahtelevat. "Demokratian" airueet ryntäävät paikalle "rauhaa turvaamaan", ja yhtenäistävät väkivalloin koko pallon. Tadaa. Tätä spekulointia voisi toki jatkaa pidemmällekin, helposti, mutta eihän kaikkea ole mielekästä auki kirjoittaa.

Ja enköhän minä nyt jo ole tehokkaasti sabotoinut alkuperäisen tarkoitukseni kirjoittaa mielen avoimena pitämisen puolesta niin, että joku erehtyisi pitämään puhetta vakavana (mitä se tuolla ylempänä onkin, mutta postmodernina aikanamme on tapana ironisoida kaikki ettei kukaan vaan luule ideologiseksi [ja siis naiiviksi]).

lauantai 5. helmikuuta 2011

Millä aallonpituuksilla seilaat?

350px-EM_Spectrum_Properties_edit.svg.png

Skrubu kirjoitti asiaa, jota joutuu blogaileva ihminen aina miettimään, ankarasti äityy pohtimaan tuollaisia joskus, ja varsinkin jos sattuu olemaan vieläpä feisbuukissa – mikä mediaskeptisemmälle on lähestulkoon viuhahtelua.

Mikä ekshibitionismin määrä pitää olla ihmisellä joka kertoilee ihan kysymättä itsestään jatkuvasti kasvottomalle netille? Se, mistä kerrot, kertoo sinusta. Vaikka et muka puhuisikaan itsestäsi, puhut kuitenkin.

Minun on aina ollut vaikea nähdä eroa netissä hölisemisen ja reaalimaailmassa pulisemisen välillä. Mediahan siinä vaihtuu, mutta itsensäpaljastelun määrä ei – ehkä maailmassa olevan minäkeskeisyyden määrä on vakio?

Toiset ovat koko ajan äänessä siellä missä fyysisesti sattuvat olemaan. Toiset taas käyttävät näppäimistöä omaan äänenkannatteluunsa. Jotkut piirtävät. Yhdet tekevät musaa. Eri media, sama tarve.

Kaikki me haluamme näkyä; jos emme näy/kuulu/tunnu, emme ole olemassa. Tuo halu muuttuu ilmeisesti sitä perverssimmän oloiseksi, mitä kauempana omasta mediastamme liikutaan.

Verbaaliset ihmiset eivät läheskään aina tajua kirjallisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä visuaalisia, jotka eivät ymmärrä kineettisesti orientoituneita, jotka eivät ehkä tajua musiikin kautta maailmaansa jäsentäviä, joille verbaaliset ehkä näyttäytyvät lähinnä rasittavina.

Eri aistien valtakunnissa ihmiset elävät aivan eri maailmoissa, puhuvat eri kieltä, ovat herkistyneitä eri aallonpituuksille.

---

Henkkohtaisesti olisin päässyt kasvuikäni niiiin paljon helpommalla jos netti olisi ollut olemassa. Oraalinen ilmaisuni oli täysin lukossa, eikä pöytälaatikossa ollut rss-seurantaa. Infoholismini vaati jatkuvaa kirjastossa istumista, eikä matskujen tallentaminen ollut varsinaisesti copy-paste-tyyppistä. Linkittäminen oli perin hankalaa.

Maailma oli pieni, eikä ollut ihan helppo törmätä omanlaisiinsa ihmisiin. Saattoi kuvitella olevansa aika omituinen tyyppi, ja ainoa lajissaan kun kukaan ympärillä ei tuntunut ajattelevan vähääkään samoilla suuntaviivoilla. Nykyään on vähän helpompi huomata miten moneen junaan meitä lopultakin on. Omituisia olemme kaikki (kyllä, myös Te siellä takarivissä).

---

Elävästi muistan yhden junareissun, puolentuhatta kilometriä ala-asteikäisenä yksin. Joku tyyppi istahti viereen ja rupesi kyselemään kuulumisia. Juttelua ajan kuluksi: mihinkä olet matkalla ja noin pois päin.

Koko keskustelun ajan ajattelin tyypin vain, mahdollisesti, onkivan tietoja seuraavan tihutyön kohteesta, ja vastailin mahdollisimman vähän, mahdollisimman monitulkintaisesti. En voinut tietää oliko tyyppi pahis vai ei, mutta varmuuden vuoksi: mitä vähemmän kerrot itsestäsi, sen pienempi mahdollisuus on puhua sivu suun ja joutua vaikeuksiin. Mahdoin olla aika turhauttava keskustelukumppani.

Mitä tiukemmin tuota periaatetta noudattaa, sen paranoidimmaksi tulee. Jos ei uskalla antaa itsestään mitään, ei myöskään saa mitään. Maailma rutistuu rusinaksi jonka sisällä koitat haukkoa henkeä.

Kun sitten vihdoin kehitys rullaa niinkin pitkälle, että keksitään nettipäiväkirjat, löytää rusinaturisti yhtäkkiä uuden maailman. Salanimellä tietystikin kirjoittaa, ja varoo jokaisella rivillä paljastamasta mistään mitään – vaikka hyvin tietää, että kerrontaa maustaisi kivasti yksityiskohtien viljely.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmaantuu areenoille naamakko, jonne liittyy tovin emmittyään myöskin. Kas tämäpä vasta alusta, jossa ei ainakaan kannata kertoa itsestään mitään. Joku pahantahtoinen paskiainen kuitenkin väijyy juuri minun tietojani.

Mikä määrä paranoiaa on sopivasti? Pieni annos tuntuisi olevan "tervettä", mutta varovaisuuden kvantiteetti vaikuttaa valitettavasti myös sisällön kvaliteettiin.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Yllättävää aktivismia

Oho. En muista kolmenkymmenen vuoden ajalta yhtään Kettusen juttua, jossa olisi otettu kantaa mihinkään – ihan on semmoisia harmittomia mihinkään liittymättömiä jupinoita olleet kaikki aina.

Vaan nyt olen huomaavinani tässä jutussa ihan selvän kärjen, ajankohtaiseen asiaan peräti. Hyvä hyvä! Lisää tämmöistä.

---

...Vaan laajensiko tämä lyhyenläntä postaus jotain edellisen kirjoitukseni teemoista? Ehkä laajensi, salakähmäisesti vähän avasi jotain, ilman että edes yhtään huomasitTe. Olen mä niin ovela että sitä ei heti pane merkille.