sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Käynnistyminen, osa N

Havahduin siihen, että sekä aivot että sooma olivat nuutumassa. Toki tämän olin tiedostanut jo pidemmän aikaa, mutta kun on energiavajeinen, ei tule toimittua – mikä sinällään on tietysti yhdenlainen oksymoroni.

Ajautuminen kohti apatiaa, jossa asiat kasautuvat takaraivolle ja inspiraatio pysyy hukassa kun mikään ei oikein maistu miltään, on jotain minkä viksumpi ihminen ehkäisee ennalta, mutta tällaisia slumppeja tulee siltikin aina, varsinkin jos takana on pidempi kiireinen rupeama ja käsillä seesteisempää aikaa.

Ei ole tarkoitus nyt yhtäkkiä ruveta reenaamaan maratonille ja basehyppy-parkour-valaistuneisuusmestariksi – tuommoiset ääritavoitteet (ja vähän pienemmätkin) kun tuppaavat tappamaan innostuksen sangen vauhdikkaasti.

Vaan sen ajattelin tehdä, että jälleen jumppaan aivojani, ynnä kroppaa, säännöllisesti, pienimmän vastuksen kautta. Vähän pitää olla kurinalaisuutta, mutta tiedän sitä sen verran itsestänikin löytyvän, ihan kokemuksesta, että onnistunen rempaisemaan itseni vähän vireämpään tilaan.

Vähimmällä vastuksella tarkoitan seuraavaa: joka päivä herättyäni aloitan rumpumeditaation (selitän kohta mitä tuolla meinaan), ja sen jälkeen kirjoitan puolen tuntia (en tänne, vaan ihan muuten vain – mutta ehkä vaikutukset säteilevät blogialustallekin). Vasta sitten alan kahlata itseäni maailmankartalle, eli lukemaan blogeja ja uutisia ja fb-päivityksiä – toimi joka on viimeaikoina aloittanut päivän aina.

Manjanataipumuksieni vastaisesti kun otin varaslähdön jo tuossa illansuussa (vaikka tulenkin jatkossa ajoittamaan tämän aamuun), ja rupesin tyhjentämään päätäni, huomasin sen jälleen yhtä hankalaksi kuin aina aloittaessa: huono oli asento; ajastin ei varmastikaan ollut lopultakaan päällä, minkä takia saattaisin vahingossa meditoida koko päivän; ajatukset koversivat holtittomana aallokkona aivonniemeä...

Joten tekemättömyysahdistusta lievittääkseni toikkaroin (edelleen silmät kiinni, jännää) tuonne rumpupatteriston taakse, ja aloin paukutella. Simppeliä biittiä, jota hidastin hidastamistani – kas kun se säätelee suoraan sydämen sykettä, ja toisekseen liian vauhdikas rumpalointi ei varsin edistä keskittymistä, niin kuin ei kaahaaminen yleensäkään.

Joten hermoja säästääkseni otan meditaationi ainakin tässä alkuvaiheessa rumpujen säestyksellä. Tulee samalla kehitettyä sisäistä metronomia, ja edelleen ontuvaa rumpujensoittotatsia, jota ei erikseen tule harjoitettua muuten.

Rumpumeditaatio ei ole mikään mystinen shamanismimetodi. Tai toisaalta, onhan se: säännöllisellä paukkeella on viritetty aivoja taajuuksille. Mutta siis nyt ei ole tavoitteena henkioppaiden kutsuskelu vaan ainoastaan liian skräpän poistaminen aatossfääristä. Siihen käy mikä tahansa keskittymistä vaativa toisteinen tekeminen, joten tällä kertaa se saa olla tuo.

Kuinka ollakaan, meditaatiokellon kilahdettua jatkoin soittamista vielä toisen mokoman, kun nyt olin vauhtiin päässyt.

Sitten kirjoitin sen puolisen tuntia ulos kaikkea sitä, mitä päässä oli muuten pyörinyt kuukausikaupalla – ei mitään suurta proosaa liene se, mutta olennaista onkin prosessointi. Kirjoittaminen on aktiivista unohtamista, ja unohtaminen taas edesauttaa sitä, etteivät ajatukset vyyhtiydy päässä.

Kun varaa tietyille tekemisille vartin päivässä, tulee laskeneeksi aloituskynnyksen sen verran alas, että touhu ei jää kesken, puuskaksi. Lisäksi siinä vartissa on ehtinyt jo päästä jonkinmoiseen flowhun, eikä ollenkaan välttämättä malta lopettaa siihen.

Jos siis ei millään saa aikaiseksi aloittaa niitäkään asioita jotka pitäisi, kannattaa uhrata se vaivainen vartti sille, että kokeilee josko kuitenkin saisi tehdyksi edes vähän. Toisinaan ei tosiaan sen pidempään jaksa, mutta siinä ajassa on jo jotain ehtinyt tapahtua. Ja kun tuosta tekee tavan, saa aikaiseksi yllättävän paljon.

Edellisellä kerralla, jokunen vuosi sitten, sain tällä tavalla lietsottua itseni sellaiseen kyytiin, että puolitoista vuotta myöhemmin piti jo vähän pysähtyä vetämään henkeä. Jos tällä kertaa muistaisi paremmin pitäytyä kohtuudessa.

Mutta siis ujutan jatkossa tuollaisia vartin slotteja vähän useampiakin, kropankin treenaaminen kun on viimeaikoina jäänyt täysin satunnaiseksi, ja siis kaikenmoista olisi projektia mistä valita. Pitää kuitenkin vähän kuunnella itseään, ettei ohjelmoi jokaista päivää täyteen kaikenlaista. Rutiineja ihminen kaipaa, mutta pakkotahtia ei.

torstai 26. toukokuuta 2011

Tuplaharakiri ja muuta hauskaa

Mahtoiko olla nolona joku kamikazelentäjä, jos viimeisessä syöksyssään vahingossa tuli kiljaisseeksi: "Bonsai!"? Vähänkö kolleegat luureihinsa hihittelivät, että "Kuulikste jätkät mitä se sano? Kevyt puutarhuri..." Siinä ehkä viimeisenä ajatuksena oli että "Voi pirkale. Nyt vois kyllä tehdä seppukun jos kerkiäis".

Noo, tämä mauton kaskunpoikanen tuli mieleen, kun katsoin harvinaisen hyväntuuliseksi vetänyttä elokuvaa Wild target, kohtaa jossa Bill Nighyn esittämä pääroolikas ajatuksissaan kyni bonsaipuunsa lehdettömäksi.

Kyseinen leffa hiljaisemmalle viritetyn huumorinsa voimalla vei mielialat suurin piirtein samoille seutuville kuin Kala nimeltä Wanda silloin joskus kun sen ensimmäisen kerran näki. Kyseessähän on puhdasverinen komedia, jossa ei kuitenkaan alleviivata punchlineja oikeastaan millään tavalla (Wandassahan kyllä oli vähän suoraviivaisempaa rymyämistä, mutta joku sellainen tuoreuden fiilinki toi nuo samalle ajatusplaanille), ja siltikään en muista nauraneeni ääneen pitkään aikaan yhtä antaumuksella. Jotenkin vain tulee hirmu hyvälle tuulelle tuota katsoessa. Eli suosittelen.

Yhtenä hyväntuulettajana saattoi olla tietysti sekin, että toisena päähenkilönä oli ultraihana Emily Blunt, jota Nighyn palkkamurhaajahenkilö ei raatsinut ottaa hengiltä – ihan niin kuin kukaan täysjärkinen assasinoija (on sellaisiakin varmaan) ei pystyisikään, tieten.

Sitten hyväntuulisuuksissani havaitsin, että Romeron Survival of the dead oli yhtäkkiä ilmaiseksi lämätty Voddleriin, joten juurikin tuosta ilmaisuudesta johtuen päätin syynätä pätkän. Aiemmin en maksullisuuden takia tuota viitsinyt katsoa, koskapa a) en isommin zombipätkiä jaksa väijyä, ja b) moni oli kyseisestä pätkästä valitellut, että Jori oli tehnyt zombeista kaikkea muuta kuin pelottavia, mikä c) olikin kontroversiellisti yhtenä pontimena kuiten katsoa.

Zombivariaatiothan on aika pitkälti jo nähty ja moneen, moneen kertaan kopioitu. Kaavat kulkevat melko lailla samoja latuja, mitä nyt elävät kuolleet on saaneet jäseniinsä huomattavasti vauhtia lisää männävuosina. Vaan se käsittääkseni ainoa Romeron pätkä, jonka joskus katsoin, on oikeastaan niitä harvoja josta on jotain jäänyt mieleenkin, moraalisia teemoja ja mitä kaikkea.

Joku blogaaja jossain tolkutti, että Romeron pätkät eivät itse asiassa ole kauhuelokuvia vaan pikemminkin... sanamuoto voi nyt vähän mättää, mutta periaatteessa... kulttuurisia kommentaareja. Kieltämättä niissä tuntuu noiden kahden näkemäni pätkän kokemuksella olevan vähän muutakin kuin suuressa osassa tusinaräiskintöjä. Problematiikka on jotain muuta kuin "hitsinvinkula, pitääpä ampua noi kaikki ennenkö puraisevat, mutta ammukset taisivat justiinsa loppua".

Mutta ei ne zombit tosiaan juuri pelottelemaan päässeet tässä. Ainoa kerta kun säpsähdin, oli – ja tämä oli varmasti ihan tarkoituksella tehty jallitus – se kohta, jossa korppi lensi kuva-alan poikki. Odotin vähän toisenlaista spuukkausta siinä. Ei kuitenkaan ollut malttanut sinänsä aina yhtä tarpeettomia gore-efektejä jättää pois repertuaarista Jori – vaan hänellä ei liene tarkoituskaan tehdä kauniita ja onnellisia tarinoita, oletan.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Eikäku katokku

Olipa harvinaisen tylsää jälleen seurata eduskunnan täysistuntoa. Olisi pitänyt ruveta laskemaan, montako kertaa sana "takinkääntö" kaikissa variaatioissaan kiekaistiin ilmoille. Tai "takuut". Tai "Saksan ja Ranskan pankit". Olisi voitu viihdyttää Kroatian presidenttiä bullshit-bingolla hänen siellä parvella käydessä.

Kerkeästi muisteltiin, mitä meidän posse oli tehnyt ja sanonut silloin ja tuolloin, ja mitä taas teidän – niin kuin tapana valitettavasti on. Eikä asia edistynyt mihinkään suuntaan, synteesi ei ottanut syntyäkseen – mutta eihän tuo areena muutoksia tai keskustelua varten olekaan. Parlamentarismi on todella kuollut taiteenlaji.

Mikä järki on siinä, että porukka jaetaan kahtia, ja sitten se toinen puoli tekee kaikkensa (mikä ei ole juuri mitään) sen eteen, että puretaan vanhat päätökset ja palataan takaisin nollapisteeseen (mikä on tietystikin idiotismia puhtaimmillaan)?

Ei siinä ole mitään järkeä. Se on järjenvastaista toimintaa. Korjaan: epätoimintaa. Mutta ääntä täytyy pitää, koskapa äänestäjät mitä todennäköisimmin äänestävät oppositiota seuraavissa vaaleissa. Sitten pääsee taas tahkoamaan päätöksiä, joita toisten muodostama oppositio hyödyttömästi vastustaa.

Veto: neljän vuoden päästä hallituksen muodostavat persut ja keskusta. Ja rkp sekä vihreät ynnä ristindemokraatit, tietysti. Paitsi että jostain syystä viime aionin aikana on ollut tapana vetää kuitenkin kaksi kautta samahkolla kokoonpanolla. Tukholma-syndrooma, nähkääs.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Soraääniä ja kivien heittelyä

Maailmassa on paljon asioita, joiden todenperäisyydestä en voi tietää. Monet kovasti vaahtoa aiheuttavista teemoista on sellaisia, joiden suhteen pitää vain valita puolensa (tai kohauttaa olkiaan, mikä on sama asia puolensa valinneille).

Itse suhtaudun... "kriittisesti" on nykyään väärä sana, koska sitä käytetään useasti epäkriittisestä massa-ajattelusta... "skeptisyyden" suhteen on sama tilanne... jos sanoisi ihan suomeksi: epäilevästi kantoihin, jotka esitetään erityisen varmoina, joiden vastakkaisia mielipiteitä halveerataan, ja ennen kaikkea: jotka esittävät profetioita.

Käytän nyt (tavoilleni uskollisesti) sanaa profetia melko lailla väljästi – ja tokikin tarkoitushakuisesti. Joka tapauksessa kyseessä on kuvio, jossa sanotaan: "jos tämä meno jatkuu, käy kalpaten – katukaa ja tehkää parannus (te muut siis; minä olen jo paljon teidän yläpuolellanne sekä älyllisesti että moraalisesti)".

On tokikin eri asia sanoa: "Jos ammut itseäsi päähän, kuolet". Tuo on uskottava väite. Mutta sitten on mainstreamuhkauksia, joiden suhteen vastaan tulee ihan yhtä hyvin perusteltuja täysin vastakkaisia kantoja (jotka vain eivät ole mainstreamia, koskapa voi olla vain yksi vallitseva mielipide, ilmeisesti).

Koitetaanpa listata:

  • Ilmastonmuutos. Jos jatkamme näin, tulee tuomiopäivä. Vedenpaisumus itse asiassa. Olen – ihan hakemattakin – löytänyt melko paljon päinvastaisia väittämiä, joita kuitenkaan virallinen teoria ei millään lailla halua huomioida.
  • Viralliset ravintosuositukset. Jälleen löytyy kovasti paljon päinvastaisia tutkimustuloksia, mutta niitä ei oteta millään tasolla huomioon. Käsittääkseni ei ole olemassa ainuttakaan tutkimusta, jossa olisi nimenomaisesti, ilman muita sotkevia komponentteja, tutkittu kumpi vaikuttaa positiivisemmin, rasvan vai hiilareiden vähentäminen. Asian suhteen on hillitön vääntö, mutta puhtaan tieteellisesti skismaa ei ilmeisesti haluta tutkia.
  • Ydinvoima. Kannattajien mielestä kyseessä on saasteeton energiamuoto, jonka haitat ovat – kiinailmiönkin sattuessa – pienemmät kuin fossiilisten energiamuotojen. Ja aidosti uusiutuvia energiamuotoja ei oteta laskuihin, kun "ovat niin tehottomia ja kalliita".

Lakkaan listaamisen tähän, koskapa näissä on jo tarpeeksi ristivetoa, ja kaksi noista menee päällekkäinkin. Kuhunkin liittyy mikro- ja makrotason ennustamista:

  • Ilmastonmuutoksen suhteen ensinnäkin oletetaan, että ilmaston mekaniikka kokonaisuudessaan tunnetaan, ja päälle lyödään oletus ihmisen ylivoimasta luonnon suhteen. Meillä on vähintään puolinelson pallostamme, koskapa olemme luomakunnan kruunu.
  • Ydinvoiman suhteen taas ennustetaan, että seuraavan 100.000 vuoden aikana ei tapahdu mitään, mikä päästäisi ydinjätteet ulos turvallisista sijoituspaikoistaan. Jos katsotaan historiaa saman verran taaksepäin, voitaisiin tulla vähän erilaiseen johtopäätökseen – varsinkin kun taaksepäinkin katsoessa kuva sumenee sitä enemmän mitä kauemmas katsotaan. Vaihtoehtoiset energiamuodot puolestaan kummasti saisivat tehokkuutta jos niihin panostettaisiin, mutta tuossa kohtaa tuntuu olevan lähinäkö ennustamisen ongelmana.
  • Elimistön suhteen, ja ravinnon, ennustellaan taasen henkkohtaisia tragedioita, tai menestystarinoita, kuinka vain, sangen putkinäköisen oloisesti. En nyt haluaisi ottaa anekdotaalista evidenssiä – koska sellainen ei ole tieteellistä – mutta henkkohtaisesti olen voinut, viimeiset puoli vuotta koekaniinina toimiessani, huomattavasti paremmin vähähiilarisella ruokavaliolla, kuin koko elämäni ennen sitä. Puoli vuotta on toki lyhyt aika, ja otanta vain yhden ihmisen kokoinen, mutta jatkan koekaniskelua tästedeskin samalla linjalla.

Niin, en minä tiedä. Ei tiedä kukaan muukaan. En ole löytänyt kiistatonta, vastaansanomatonta argumentointia, jonka mukaan juuri me olisimme keittämässä ilmastoa, että ydinvoimalle ei olisi olemassa paljon parempia vaihtoehtoja, ja että margariini olisi parempi kuin voi.

Siltikin, sanottakoon nyt jälleen kerran, olen ihan täysillä saasteiden vähentämisen puolella – keinot vain ovat olleet kaikkea muuta kuin eettisiä: bensan hyödytöntä lantraamista viljelysmaita törsäämällä, lamppujen vaihtamista elohopeallisiin ja tolkuttoman vastuutonta vaarallisten aineiden kanssa pelaamista energiantuotannossa.

Kansanterveydellisesti sitten: kenties THL:n ruokamalli sittenkin on tosi – ja ehkä kolesterolilla todella on merkitystä. Ei siltä näytä, mutta kerrankos sitä erehtyy. Kaikki me kuolemme kuitenkin. Maailmakin kuolee, koko ajan ja lakkaamatta. Kuitenkin: silloin kun totuus näyttää erehtymättömältä ja totaaliselta, siitä todennäköisesti puuttuu paloja, ja vaarana on sen kääntyminen totalitarismiksi, jota aina edesauttaa ajattelun lopettaminen ja myrkkykaappien rakentelu.

Soraääniä aion jatkossakin kuunnella kerkeästi, ja jos suinkin voin, testata esitettyjä väittämiä käyttämällä itseäni koekenttänä. Harmi että globaalimmat huolenaiheet eivät siihen juuri mahdollisuutta tarjoa, vaikka olenkin suuren ja mahtavan eläinlajin edustaja.

Senpä takia kaipaisin vähän vähemmän dissausta ja ignorointia julkiseen keskusteluun. Misinformaation spottaaminen on hankalampaa kuin mitä äkkiseltään kuvittelisi, mutta kaikenlainen suoralta kädeltä tölviminen antaa aihetta epäillä, että moinen hybrikseltä haiskahtava toiminta on vain yritys peittää jotain... perustavanlaatuista epävarmuutta.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Katamme talon

Asioilta tullessani löysin ovenrivasta paperin, jonka terän arvasin heti: joko minulle halutaan myydä ikkunoita, tai sitten katto. Jälkimmäinen arvaus oli oikea, mutta tällä kertaa asialla olivat piirun verran tavallista sitkeämmät kauppamiehet.

Näihin asti yleensä yhteydenotot on tehty juurikin paperimainoksella. Yksi ikkunamyyjä on kilauttanut ovikelloa, ja hänen kanssaan tovin rupattelin. Kauppoja ei kuitenkaan syntynyt kun en sellaisille tarvetta nähnyt.

Tällä kertaa tunti, pari kotiin saapumisen jälkeen kilahti kello, ja löysin oveltani tyypin, joka oli tuonut sen paperin aiemmin. Astahdin pihalle kuuntelemaan, ja autosta astui ulos toinenkin. Dämn, olin alimiehitettynä astunut satimeen, sadattelin (naama kuitenkin peruslukemilla kavaltamattomissa, tietty).

Sanoin, etten ollut varsinaisesti harkitsemassa katon remppaamista, mutta tässä kohtaa myyntiduo otti käyttöönsä myyjän varsinaiset aseet, eli väsytystaktiikan. Listataanpa:

  • Olivat jo saaneet minut tekemään ensimmäisen drastisen omaa aktiivisuutta osoittavan liikkeen, eli astumaan ulos ovesta – mikä tokikin on lievempi liikahdus kuin myyjän päästäminen sisään...
  • Katosta pilkisti selvästikin periksi antaneita nauloja, joita en ollut pannut merkille, mutta joita on paha mennä kiistämäänkään kun ne erikseen osoitetaan. Tarvetta rempalle siis löytyi ihan katolle katsomalla.
  • Tarkemmalla syynäyksellä löytyi tuulen mukana potentiaalisesti irtoavia peltejä – joita toinen naputteli lainaamallani vasaralla takaisin. Avuliaisuutta, josta myyjälle kuin myyjälle kertyy kosolti bonuspisteitä asiakkaan silmissä.
  • Hinta-arviota eivät heittäneet lonkalta, vaan halusivat mitata katon, ja laskea mahdollisimman tarkan arvion.
  • Tupakin polteltavaksi tarjosi toinen. Jälleen tarjous, eli palvelus, eli kiitollisuudenvelan kartuttamista. Maksoin myöhemmin takaisin tarjoamalla vuorostani minä pötkyleen tuota keuhkosyövän lupausta. Tennisslangilla: tie! [siis se englanninkielinen sana, joka tässä tapauksessa ei tarkoita solmiota]
  • Sisään en päästänyt laskeskelemaan, en tarjonnut kahveja, vaan passitin lähimmälle huoltamolle juonimaan – tai siis passittivat itse itsensä kun pidin oveni kiinni (lähinnä kylläkin siksi, etten varsinaisesti halunnut esitellä kaoottista järjestystäni, minkä kerroin. Normaalissa kämpässähän kaoottisuus tarkoittaa, että imuroitu ei ole juuri tänään, mutta meikäläisen villassa merkitys on aidosti kaaos). Jos päästät myyjän kämppääsi, olet jo puoliksi tehnyt kaupat, sanoo ovimyyjien käsikirja.
  • Palasivat takaisin sovitussa aikamarginaalissa, ja istuimme pihalle naputtelemaan heidän läppäreitään (no en minä tietenkään heidän läppäreitään näpytellyt, sehän olisi julkeaa). Hinta oli laskettu, ja toinen alkoi selvittää maksukykyäni samalla kun toinen näytti omalta kompuutteriltaan lähiseutujen taloja (ladellen talonomistajien nimiä [mikä tunnetustikin on myös hyvä taktiikka: "olen luonut henkilökohtaisen suhteen asiakkaisiin, mikä tekee minusta luotettavan"]. Lisäksi, jos joku huusholleista olisi kilauttanut mentaalikelloa, voisin [kilauttaa ovikelloa ja] tarkistaa miten hommat on hoituneet), joten voi olettaa aikataulujen ja budjettien hoituneen sovitusti.
  • Sovittiin aika, jolloin toinen heistä palaa takaisin. Seurantakäynnit edistävät nekin kaupan syntyä. Mitä enemmän olet asiakkaan kanssa tekemisissä, sen varmemmin jotain vaihtaa omistajaansa.

Kaiken kaikkiaan onnistuneen manööverinsa ansiosta todella harkitsin katon remontointia, vaikka viimeaikoina olen pikemminkin ajatellut menojen vähentämistä ja talouden balansointia. Mutta siis talon arvohan siinä nousisi kummasti, yläkerrassakin voisi nukkua kesällä, varsinainen rupeama veisi vain pari viikkoa, ja kaiken kaikkiaan tyypit vaikuttivat reiman oloisilta. Homma varmastikin hoituisi niin kuin sen pitäisi, eikähän veloista muutenkaan ikinä eroon pääse.

Mutta tässä kohtaa astuu jälleen asiakkaan tehokkain tekniikka: "yön yli nukkuminen" peliin. Ehkä ajattelen kuitenkin enemmän sitä talouden tasapainottamista, ja kontrollikäynnillä totean asian siirtyvän hamaan tulevaisuuteen. Kuitenkin, tällä firmalla on etulyöntiasema sitten jos/kun alan haaveilla katosta.

...Ja sitä paitsi nyttemmin on astunut esiin asiakkaan pahin vihollinen: "lisää nukuttuja öitä", joka etäännyttää konkretiasta kätevän pumpulistisella otteella, ja saa ajattelemaan, notta "miksikäs sitä ei voisi"... Taasko tässä pitää päätöksiä tehdä? Miksi ihmisen elämässä ei voi hommata jotain päätösRobinsonia, jossa asiat vain lutviutuvat ilman omaa aktiivista panosta?

Mutta hypätkäämme esoteerisempiin sfääreihin – nimittäin ihan selvästi unversumi oli taas junailemassa tätä yhteydenottoa. Ensin repi se autotallin katosta pari peltiä irti, ja sitten ajoi poloisen allekirjoittaneen harkitsemaan autonvaihtoa – ja kun yllättäin näyttää siltä, että biili pysyy kuin pysyykin kasassa, jäi tuommoinen menttaaliraha-aukko kytemään. Kun ei tarvitse hommata sitä autoa, voi törsätä rahat johonkin muuhun. On se ovela tuo universumi.

torstai 19. toukokuuta 2011

Lyömätön liikeidea

Jostain syystä jäin eilen kuuntelemaan mitä liittymäfeissarilla mahtoi olla asiaa. En siksi, että olisin edes harkinnut liittymän vaihtoa – enkä osallistunut siihen arvontaan, jollainen näytti olevan vetonaulana. Silti annoin tyypin pitkään selventää tarjoamansa liittymän etuja, jotka näemmä edelleen ovat yhtä epäselviä kuin ennenkin. Eikö niitä pitänyt yhdenmukaistaa tässä lähiaikoina?

Mutta että miksi minä siihen jäin? Ehkä myyjä oli niin vakuuttava? En tosin alkuun saanut selvää puheesta, mutta asiakkaan bongaamisessahan ei ole olennaista se, mitä sanotaan, vaan se, että suunnataan sanat juuri hänelle. Potentiaalinen asiakas on potentiaalisesti voitettu, kun tämä tuntee saavansa jakamattoman huomion – niin ekshibitionisteja me olemme. "Äiti! Äiti kato! Kato äiti! Äiti! Kato!"

Ja kun ensimmäiset sekunnit on voitettu, ollaan koko ajan lähempänä ostopäätöstä. Mitä pidempään juttu jatkuu, ja jos onnistut vielä samalla kuuntelemaan asiakasta, ja siis tarjoamaan sitä mille tuntuisi tarvetta olevan, sitä varmemmin syntyvät kaupat. Harmi vain että jotkut meistä eivät tee tuollaisia päätöksiä nukkumatta ensin yön yli.

Mutta vaikka tavallaan haaskasinkin provikkapalkkaisen puurtajan aikaa, koen siltikin tehneeni palveluksen – viitisen minuuttia aikaa harjaannuttaa myyntitekniikoitansa, ja myös mahdollisuuden ottaa pakit vastaan (sitä suurempi pettymys mitä pidempi vokottelu) – siis kovuutta luihin (sitä ei koskaan ole liikaa tässä julmassa maailmassa).

Ja minäkin sain siinä tilaisuuden sosiologiseen, empiiriseen tutkimukseen. En tuon yksittäistapauksen perusteella voi tietenkään tyhjentävästi sanoa, missä määrin feissareille koulutetaan toisiin vaikuttamisen perusteita, tai ylipäätään mitään muutakaan. Ja kun seuraavat noin sata feissaria sivuuttanen täysin, ei tutkimus varsinaisesti etene.

Eli siis käytännössä viihdytin itseäni muka sosiologisen tutkimuksen varjolla. Jo on huvit taas.

...Vaan mitenkähän paljon sitä tienaisi tavan ihmisten immunisointikouluttajana? Tsiljoonia? Tuolla parveilee luvuton määrä höpläytettyjä, jotka ihmettelevät miksi ovat langenneet milloin mihinkin tarjoukseen, joka lopultakaan ei ole tuottanut kuin pahimmillaan harmia. "Miten tässä nyt taas näin kävi?" manailevat. Niin olisi maailma asiakkaita täynnä.

Ja sitten voisi franchaisata metodinsa verkostomarkkinoinninomaisesti seuraajilleen! Hirmu biittien taustoittamana vetelisi herätysseminaareja, joissa ihmiset lätkisivät ylävitosia toisilleen. Kaupungilla bongailisivat opetuslapset toisiaan salaisten käsimerkkien viuhuessa: aa, me olemme samaa älykkäiden heimoa.

Lopulta tietystikin kansantalous kaatuisi kun kukaan ei enää ostaisi mitään, mutta hauskaa se varmaan olisi siihen asti. Tuohon kannattaisi jonkun konsultointihinkuisen tarttua ja heti.

Voi että kanssa

Että naamalleen kaatui? Ja ihan oli humalassa, että sen takia. Että millaista esimerkkiä.

Jotenkin minusta tuntuu, että noin 70% suomalaisista, jos olisi koko siihenastisen elämänsä rimpuillut maailmanmestaruus tähtäimessään, ja sitten saisi sen, vetäisi kännit. Tuosta näin tehneestä joukosta huomattavasti pienempi prosentti otti lukua rappusten alla.

En minä kyllä sitäkään ymmärrä, että satatuhatpäisenä joukkona pitää ryhmittyä yhdelle ja samalle torille niitä sankareita katsomaan. Pelit meni jo, ei kai niissä muuten mitään katsomista ole?

Tai että koko päivä pitää uutisissa painaa mutea, kun joka lähetyksen pääasiana on se, että paljon on ihmisiä katsomassa niitä, joiden pelit muuten jo loppuivat, eikä niissä ole sitten sen enempää katsomista kuin muissakaan nousuhumalaisissa. No, en tosiaan tiedä mitä kaikkea henkeviä noissa mainingeissa on juteltu kun en tosiaan kertaakaan jaksanut kuunnella. Tai lukea.

Mutta en olekaan oikein koskaan ymmärtänyt näitä laumadynaamisia nyansseja. Enköhän silti ensi vuonnakin taas katso suurinpiirtein kaikki matsit, vaikken seuramatseista piittaa tuon taivaallista, ja vaikka sellaista kulmissa nyhjäämistähän se tuppaa enimmäkseen olemaan.

Ja varmaan aina tulen ajattelemaan, että "ihan hyvä joukkuehan meillä on; harmi vain etteivät maaleja osaa tehdä". Ehkä taas kuudentoista vuoden päästä olen väärässä – ja olen taas täysin unohtanut, josko edellisen mestaruuden satuin katsomaan reaaliajassa vaiko en. Että joko siitä tosiaan niin kauan on? Jopas jopas.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Pieni, toissijainen ihminen

Toisilla aloilla markkinat on turhan laajat sekä antoisat. Otan kolme urputuskohdetta.

Sonera

Siirryin aikaa sitten pois tuon konglomeraatin vaikutuspiiristä, koskapa asiakaspalvelu oli jo silloin tuntematon käsite kyseiselle instanssille. Harmi vain, että myöhemmiten havahduin siihen, että sähköpostiosoitteet, jotka siirsin toiselle palvelimelle, eivät pysty lähettämään soneran suuntaan, eikä sieltä voida olla sähköisesti yhteydessä tänne päin.

Ongelmahan johtuu siitä, että soneran palvelimilla on joku haamujälki vanhoista osoitteista, joihin sikäläiset postit ohjautuvat löytämättä perille. Joten päätin ottaa asiasta yhteyttä.

Ensinnäkin oli lähes mahdotonta löytää puhelinnumeroa johon soittaa. Useiden "väärien numeroiden" jälkeen päädyin toimittamaan asiaani siihen rasittavaan automaattiin jota koitin vältellä, mutta johon muut numerot suosittelivat soittamaan – josta vihdoin turhauttavien pimputusten, puheen"tunnistusten" ja nappien painelun jälkeen sain langan päähän ehdan ihmisen. Kerroin asiani, ja hän lupasi soittaa seuraavana päivänä.

Yllättävää kyllä, puhelin pirahtikin ennen kyseisen p-päivän iltaa. Tekniset asiantuntijat eivät tosin olleet ottaneet (entisen) asiakkaansa diagnoosia (jonka myös nykyinen palveluntarjoaja oli tehnyt) kuuleviin korviinsa. Veikkasivat roskapostisuodatinta, ja luvattiin palata asiaan sitten kun homma olisi klaari. Ei uskaltanut veikata kauanko tähän menisi, enkä edes kuttuuksissani kysynyt kielen päällä pyörinyttä: "Päivien päästä? Viikkojen? Kuukausien? Vuosien?". Tuosta on nyt jokunen tovi vierähtänyt, enkä oleta yhteyttä tavoiteltavan ihan heti, jos koskaan. Pitäkää postinne.

Fortum

Toinen auvoisten markkinoiden paroni on tietystikin sähköyhtiö, joka vetää siivut mahdollisesti kaikista valtakunnan sähkönsiirroista. En tiedä vetääkö, mutta veikkaan. Ainakin sain sähköyhtiötä vaihdettuani maksaa edelleen puolet fortumille. Sittemmin luovutin, ja otin koko köntän heiltä.

Talossani on sellainen ongelma, että sähköt tulevat toisinaan sangen piikikkäästi. Useampia kovalevyjä on kosahtanut täällä asustellessa, samoin ilmalämpöpumpun piirilevy. Virrantasaaja sulaketaulussa auttaisi asiaa, mutta sellaista ei tokikaan laiteta, koskapa tuotan vain vaivaisia tonneja miljardibudjettiinsa.

En saanut edes ketään paikan päälle odoteltuani heiltäkin puhelu(j)a viikkokaupalla. Mitään kompensaatioita ei tietenkään tule mieleen edes harkita – kun on ne miljardit kuitenkin tiukilla, oletettavasti. Eikähän kukaan ole edes käynyt varmistamassa, että kyse on juuri siitä mistä kyse on. Ja milläpä ylipäätään kompensoit ne sadat henkilökohtaiset tiedostot joita ei rahassa voi mitenkään mitata?

Vuokra-asuntomarkkinat

ovat selvästikin aivan liian helpot välittäjille. Markkinat vetävät, joten yhteydenottoja ei tarvitse harrastaa.

Oikotiellähän on sellainen kätevä yhteydenottohanikka. Voi jättää viestin haluamastaan kämpästä, ja ruksittaa kohdan: "haluan että minuun ollaan yhteydessä". Arvatkaa ollaanko.

Tai jos soitat välitystoimistolle jostain asunnosta, siellä pyydetään täyttämään verkossa lomake. Ei osata ottaa tietoja muuten vastaan.

Yhden välittäjän otin ihan urakalla kiinni, ja onnistuin ohittamaan tuon edellisessä kappaleessa mainitun suodattimen. Soittelin potentiaalisesta kakkoskämpästä – ja välittäjä kuunteli asiani. Lupasi soittaa seuraavana päivänä otettuaan selvää kaipaamistani detaljeista. Arvatkaa soittiko.

Joten soitin sitten sitä seuraavana päivänä uudelleen. Lupasi ottaa selvää siitä, mistä oli puhe ottaa selvää jo edellisellä soitolla, ja palata viiden minuutin päästä asiaan. Arvatkaa palasiko.

Joten soitin puolen tunnin päästä takaisin. Lupasi soittaa illalla. Arvatkaa soittiko.

Joten kävin toimistossa. Lupasivat ottaa selvää niistä samoista asioista, joista eivät siis olleet ottaneet selvää, ja soittaa illalla. Olin tosin tavoittamattomissa tietyt kellonajat, joten sanoin soittavani itse takaisin kello se ja se. Sehän passasi.

Soitin. Arvatkaa vastasivatko. Asuntohelppi, toden totta. "Puhumme yhtä, teemme toista" olisi sopiva slogani. En tiedä onko tuo käytäntönä kaikilla välittäjillä, mutta noin räikeää paskanpuhumista en ole muilta kuullut. Ei niin että olisin jaksanut enää nähdä samaa vaivaa muiden kanssa. Pitäkää luukkunne.

Liian helppoa rahaa

on selvästikin irrallaan nimenomaan niillä aloilla, joissa on kyse perustarpeista. Kommunikointia koitetaan välttää viimeiseen saakka, vastuuta samoin. Markkinat pysyvät terhakoina, koska noita asioita vain yksinkertaisesti tarvitaan. Sähköä, puhelinta, kattoa pään päälle. Ihmiset ovat valmiit näkemään vaivaa loputtomiin, ja välikädet kuorivat kermat päältä, mielellään hygieenisesti paperisilta laumoilta ilman kosketusta.

En minä sano, että tässä olisi mitään pielessä. En väitä, että tälle holtittomuudelle pitäisi tehdä jotain, enkä herra paratkoon ainakaan väitä, että mitään ylipäätään olisi korjattavissa. Jos proseduuri teknisesti katsoen "toimii", ei siihen ole syytä koskea?
Silti, tiedän olevan valtavia firmoja, joissa kyselyt ja reklamaatiot käsitellään välittömästi, peräti yhdistetään suoraan niille, jotka asioihin voivat vaikuttaa, kompensaatiot hoidetaan ilman että niitä tarvitsee erikseen osata ruinata – ja asiakkaan karehtumista ylipäätään koitetaan välttää ihan ennalta.
Vaikkapa Thomannilta olen saanut mainiota palvelua, siitäkin huolimatta että tavarat lähetetään saksanmaalta, missä olisi jo etäisyyden takia erinomaisen helppo piiloutua täkäläisiltä asiakkailta. Ehkä kuvittelevat naiivisti, että jouhevuus olisi jonkinlainen markkinavaltti...

lauantai 14. toukokuuta 2011

Piiputtava determostaatti

Nyt kun olisi taas jonkin verran energiaa kirjoitella näitä postauksia, on Blogger kumossa niin, että lastuja ei voi laittaa paikalleen. Viimeisin kirjoitus on kadonnut eetteristä, eikä seuraavaa saa tuupattua.

Onneksi on tämä MarsEdit, jolla voi tallentaa ontuvat aatoksensa omalle koneelle, ja julkaista sitten kun se onnistuu [paitsi että juurikin tätä tekstiä copypeistaan tässä kun ei näytä lähettäminen onnistuvan, vaikka sentään jo kirjautumaan pääsee]. Huonompi puoli siinä lienee se, että jahka palvelin taas tasaantuu, tulevat kirjoitukset jälkijunassa tapetille.

Siinä taas sikäli ei suurta hallaa tapahdu, koskapa näissä harvemmin sen kummempaa akuuttisuusterää löytyy. Vaan kun tuntuu siltä, että jää omassa ajattelussaan jotenkin jälkeen. Jumittaa. Ei voi kirjoittaa seuraavaa jos ei voi julkaista edellisiä.

Yhtäältä tässä on tietystikin se, että varsinaisesti ei ole koskaan mitään, mitä haluaisi sanoa. Onko monilla sellainen olo, että juuri tämä pitää tulla ilmaistuksi, jotta maailma olisi ehjempi paikka?
Tai. Siis. Mitä on sanomisen tarve? Miksi meidän pitää tupata ajatuksiamme toisten aivoihin? Mikä on siinä, että juuri omat katsantokannat on olevinaan niin oikeita ja tärkeitä, että ne täytyy julkaista?
Julkaisemisella tarkoitan nyt jälleen kaikkea kommunikointia. Toisten media on puhe, toisten kirjoitus.

En tiedä onko omani juuri kirjoitus. Joskus olen niin kuvitellut, mutta... Kaikki aiheet lopulta tuntuvat yhtä lailla merkityksettömiltä. Ehkä olen nihilisti: parempi olisi olla hiljaa, niin virtuaalisesti kuin reaalimaailmassakin – millään sanomallamme ei lopulta ole merkitystä.

Apaattista. Tietysti kaikella sanomallamme on joku merkitys – mutta onko sillä taas merkitystä?

Eksistenssiangstiako tässä maalailen? Onko millään... Hopsan, tuohan on jo depressiivistä suorastaan.

Tempoilua. Ehkä vaikuttamisen tarpeeni on niin suuri, että masennun omasta piipittävästä volyymistani?

Mikä hemmetti on vaikuttamisen tarve? Mihin primaaliin vaistoon se on jäljitettävissä? Ja jos, niin kuin oletan, on... Eikö se sitten ole vain biologinen... funktio? Miten suuressa määrin me olemme kroppiemme orjia?
Luulemme uljaina kuskaavamme tomumajojamme haluamiimme suuntiin, kun todellisuudessa olemme vain matkustajia. Kuvittelemme tekevämme päätöksiä, mutta elimistömme on muovannut ne jo... Miten se oli? Seitsemän sekuntia aikaisemmin?
Joten mihin se on menossa, kroppa? Kohdusta hautaan jotain determinististä reittiä, jossa kuvittelemme olevamme kovinkin päteviä ja valintoihin kykeneviä, ja pointtina on kuitenkin lopulta vain joku hämärä kemiallinen intentio? Missä ambitiot? Missä täyttymys?

Niin että koita siinä sitten kehittää jotain painavaa asiaa. Tai edes kevyttä.

torstai 12. toukokuuta 2011

Kriminaalit keskuudessamme

6877.jpg


Siinä minä olin (blogosfäärissä ei viime aikoina ole tuota avausta tullut vastaan, joten singulariteetin ehkäisemiseksi täytän tyhjiön), Turun pääkirjaston edessä käppäilemässä, kun lähituntumassa puhelimeen puhunut gimma kiljaisi: "Toi on mun pyörä! Toi mies varastaa sen!"

Siinä noin metrin päässä pudotti pojankloppi nyysimänsä sykkelin niille sijoilleen ja oikeaoppisesti taakseen katsomatta singahti juoksuun, joka hidastui vasta korttelin päässä, tien toisla puolla, kulman taakse mennessä. Musta huppari (tiukasti pään peittona), jonka selässä muistaakseni pääkallo ja luut ristissä: tuon näköinen tyyppi haluaa pyöräsi.

Teräsmies olisi toki lähtenyt perään ja tainnuttanut kaiffarin karatella niskaan, mutta minä olen vain Eräsmies, ja hyvin tyypillinen sellainen – taisin hetkeksi pysähtyä, mutta sen kummempia toimenpiteitä en edes harkinnut. Seurasin vain, että omistaja sai itsensä kasaan – ja jatkoin matkaa kuin ei mitään.

Mutta jännää. Näin lähellä omaisuusrikosta en ole tainnut koskaan olla*. Metrin päässä. Huisaa!

*Vai olenko? Kuva linkattu (=pöllitty?) täältä. En muuten muistaakseni ole kyseistä pätkää nähnyt; sivistyksessäni väijyy singulariteetti.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Sumffaraa

IMG 1377

Ihan vähän toivoskelen, että tämä olisi viimeinen autonkorjausta liippaava postaus. Siis todella vähän uskallan sellaista toivoskella. Mutta tämä blogahdus sisältää myös kaksipyöräilyä!

Nimittäin kun nyt siis jälleen kerran olin menossa sinne korjaamolle, jonka omistajaa voisi kohta jo pyytää vaikka lastensa kummiksi, nakkasin mukaan fillarin.

Ehkä totuttelen jo henkisesti siihen, että joku päivä aika jättää koneen, ja saan pöyräillä [ihan tarkoituksella noin kirjoitin sen väärin] kotiin tiettömien (eh?) taipaleiden takaa (kunhan on ensin toipunut siitä, että on ylipäätään päässyt sinne. Autolla).

Siellä se on valmiina takalodjussa – gummit vähän tyhjinä, mutta, ömm, pinnat tallella.

Niin niin mitäs kautta tätä nyt johdattelisi? Miten suuri on prosentti siinä, luulette? Tarkoitan tässä nyt prosentuaalista osuutta, joka kattaisi keskimäärin korjaustoimenpiteet, joilla korjataan aiempien korjausten yhteydessä tehtyjä virheitä. Kolmisenkymmentä kenties?

Tällä kertaa löytyi sellainen vekkuli judanssi, että kun oli tuo kilometrinnielijä/jäähdytinnesteidensylkijä tupannut viime aikoina myöskin yskiskelemään yksiksensä, ja ehdotin tulppien vaihtoa, niin olipa sinne sitten joskus milloin lie lykätty vääränlaiset tulpat. Että yllättävän pitkään siihen nähden tuolla tuli ajeltua.

Mutta se varsinainen hommahan oli jäähdytysjärjestelmän puolella. Laitettiin sinne uusi termostaatti sekä moottorinviilentimen katkaisija. Nyt korahtelee taajaan taas käyntiin se – mikä on tietysti sikäli hassua, että manuaalissa (jota todella olen prinsiippieni vastaisesti toisinaan selaillut, kun on tuota aihetta sattunut ilmaantumaan) sanotaan, että kyseinen laite hörähtäisi käyntiin "vaativissa vuoristo-olosuhteissa". Täällä entisessä merenpohjassa Renu on melko usein ihan Alppimaisemissa, mutta tokihan kaikki sielun omaavat olennot toisinaan ovat vähän poissaolevia..

On autoilla sielu. On on.

Tämäkin riivattu vempele oli ihan selvästi parantanut tapansa sen jälkeen, kun huomasi jääneensä yksin autoliikkeen pihalle kuskin käydessä koeajamassa paria vaihtoehtovempelettä. Ei ollut aamulla lähtiessä enää paisuntasäiliö tyhjänä, eikä matkalla nikoteltu yhtään. Sielu, katsos.

Yksi juttu, mikä oli sitten korjauksen jälkeen taas vähän... etten sanoisi... yllättävää, oli se, että kotiin huristellessa ei kajuuttaan tulvinut tuulettimesta kuin lämmintä ilmaa. Sadattelin vähän, mutta kun loppumatkasta virtaus tuntui jo hiukan viilenevän, ajattelin viivästyttää reklamointia siksi aikaa, että huomaisin josko sille todella on tarvetta.

Olin nimittäin pannut merkille siinä heti käynnistyksen yhteydessä, että lämpöhanikka oli väännetty järjenvastaisesti kuumimmalle. Sairasta huumoria? Ehkä siinä oli testattu jäähdytyssynsteemin toimivuutta operaation jälkeen. Tai jotain, mistä minä tiedän.

Mutta se pyöräily! Kyllä varmaan on huomenna taas kankut kipeänä, ja etureidet eritoten. Otin nimittäin nostalgiaretken Ruissaloon, ja siinä tokikin erinäisiä kilometrejä taivaltuu (joskin vähemmän kuin tottumattomana kuvittelisi).

Nostalgiaretken sikäli, että joskus siinä tuon korjaamon lähituntumassa asustellessani pidin tapanani päivittäin rullata Kansanpuistoon (en sinne päähän asti kun... kun nyt vaan en, kerta. Tylsää sinne asti on mankeloida). Joten kävin.

Muuten oli samanlaista kuin viime vuosituhannella, mutta olin eri ihminen. Outoa (ehkä lähinnä se, että Ruikkarissa ei ollut oikein mikään muuttunut. Ihme herbaario). Listamuodossa plussat ja miinukset:

Kiitämme:

  • vihreyttä
  • kirkkautta (sekä aurinkolaseja, joita ilman olisi alkanut kyllä itkettää se kirkkaus)
  • penkin kallistuskulmaa (tällä kertaa ei tapahtunutkaan sitä vanhaa tuttua genitaalimankelaatiota, koskapa olin tarkkaan funtsinut uudestaan tuon kallistuskulmatsydeemin)

Moitimme:

  • vaihteistoa; ihan pomppivat miten sattuu ketjut (kumma juttu kun vain erinäisiä vuosia on lojunut kyseinen vehiikkeli milloin missäkin umpihangessa)
  • bikinien vähäistä osanottoa maisemaatioon (hähähä, äijäkommentti!)
  • niitä kahta mehiläistä, jotka katsoivat asiakseen hätistää asianomaisen siitä varjoisammasta pöydästä nauttimaan toisaalle sitä jätskiä ja sufeeta
  • lintubongaajia, jotka katsovat asiakseen tukkia koko pyörätien siinä tsuumaillessaan. Menkää nyt edes siihen ojanpenkalle herrajjestas.

Yhden kuvan otin. Yhden!

Olisi ollut vaikka mitä kaunista siellä, mutta minä ikuistin Krimin sodan aikoja muistelevan laatan – kun sellaisen siinä Pikku-Pukkia vastapäätä[kö se sitten on?] havaitsin (nyt vasta). En siis vahingossakaan suunnannut optiikkaa merelle päin.

No, ei minulla ole edes kunnon kamerakameraakaan, vain tuo Fööni, johon olen kätevästi laittanut sellaiset virransäästöasetukset, että auringonvalossa ei yhtään näe ruutua. Mutta sikäli onnistunut foto, että tarkoitus oli tosiaan saada se laatta kuvaan, ja kaistale taivastakin. Eikä pelkkää kivikkoa kuitenkaan.

Mutta herää kysymys: miksi? Minkä tähden piti kuvata tuo laatta? Koska Oolannin sota oli kauhia, hurraa?

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Elämä on ennustamista

Suurin osa tekemistämme profetioista menee pieleen, niinkuin vaikka semmoinen, että "nyt kun olen tonnilla korjannut autoa toisen kerran vuoden sisään, auto ei enää laisinkaan hajoa ikinä".

Rationaalisesti katsoen väittämä on mieletön – minkä ihminen huomaa jo alle viikon kuluessa. Niin vain vuotavat jäähdytinnesteet johonkin limboon, vaikka juuri on vaihdettu vesipumppu, ja juuri sitä ennen syyläri. Mikään ei muutu, vaan panta rhei edelleen koko ajan ulos sieltä koneesta.

Mitäs meillä sitten olisi vaihdettavaksi? Termostaatti? Kansipaffi? Auto? (Viimeistä vaihtoehtoa on väläytelty kyllä aika taajaan...)

Mutta tuo viimeisin kieltämättä aina vain järkevämmältä tuntuva (ja neljän vuoden rimpuilun jälkeen se tuntuu siis olevan tooo.ooodella järkevä) – vaihtoehto tuo eteen lisää selvänäkemisen vaihtoehtoja: "jos vaihdan tämän paskan uudempaan, se uudempi ei sitten koskaan hajoa?" olisi tietystikin toivottava vaihtoehto,

mutta helposti kallistuu skeptisempi hahmo vaihtoehtoon: "kaikki ne on ihan samanlaisia, lukemattomin eri tavoin täyttävät saman entrooppisen periaatteen: siis hajoavat", jatkettuna oletuksella: "ainakin ne, joita meikäläinen erehtyy hankkimaan". Jotenkin historia vekselöi jälkimmäistä oletusta.

Onko tässä maailmassa sellaisia autoja, jotka luotettavasti tekevät sen, mitä varten ne on tehty? Ei minulla vaan ole ollut.

...Ei kun hetkinen, taisi se yksi olla, mutta sen universumi päätti romuttaa ajattamalla jonkun vastaantulijan kyljestä sisään ilman mitään tolkullista syytä.

Joku tietysti kysyisi, että "oletko tullut harkinneeksi ihan uuden auton hankkimista?", mutta siinäkin joutuu sitten ennustelemaan, että "toki saan maksettua kaikki maksuerät helposti ja yhtään nälkiintymättä"

tai itselleen luontaisesti: "valitsen kuitenkin typerimmän maksuvaihtoehdon (sellaisen jossa velka ei itse asiassa lyhene ikinä, vaan paisuu ja vie talon alta, minut vankilaan ja kaikki minut tuntevat häpeään),

ja nimenomaan sen ainoan mallin, jonka tyyppiviat räjäyttävät laitteiston heti takuun umpeuduttua – ja varaosat juuri tähän malliin maksavat enemmän kuin auto itse". Ja lisäksi kaikin puolin paremman värkin olisi saanut siitä naapurista puoleen hintaan.

Ehkä pitäisi tehdä vähän vähemmän spesifejä ennustuksia, niin kuin ennustuksille luonteenomaista on: "kaikki kyllä klaarataan, jos vain ei tule kämmättyä, ja jos tuleekin, kyllä siitäkin selvitään, paitsi jos ei – keväthän on uudelleenrakentamisen aikaa!".

Rasittavaa. Tiedostatteko Te, että kaikki meidän valintamme ovat – poikkeuksetta – täysin älyvapaita?

Niin, kivasti koitamme rationalisoiduilla perusteilla jälkikäteen paaluttaa idioottimaisia valintojamme, jotka vain sattuivat tuntumaan jollain mielenhäiriön hetkellä... no, ei nyt hyviltä, mutta... järkeenkäyviltä? Jotenki.

Että "jos sä niinku hiffaisit tän isomman kuvion, ni sit sä ninku bonjaisit et tää täysin dorka valinta oli itse asiassa ainoa validi vaihtoehto, tiäks".

Ai niin, tähän kohtaan pitää referoida vastikään lukemaani. Olen sattunut syntymään – kiinalaisen kalenterin mukaan – metallielementin vuonna (sellainen on nytkin menossa), mikä saattaa ilmetä liian pitkälle vietynä käytännöllisyytenä.

Tähän aion vedota aina, koskapa se selittää aukottomasti jokaisen koskaan tekemäni valinnan. "Okei, tää ei ehkä näytä käytännölliseltä, mut jos sä funtsit oikein, oikein pitkälle, niin just tää on nimenomaan käytännöllisyyden huippusaavutus..."

perjantai 6. toukokuuta 2011

Irtonaisuutta, vuolautta ja (hampaidenkin) kiristystä

Nyt kun on taas uni kateissa, voi vaikka kertailla Hopeanuolen viimeisimpiä tempauksia – joihin kuuluu erottamattomana osana kuskin oma tempoilu, sekä edellisen omistajan innovatiivinen tuunailu.

Noh. Tämä on nyt noin kuukauden pituinen saaga. Huomasin eräänä päivänä, että olin jo kuukauden ajellut leimattomalla autolla. Vastahan tuo oli puolisen vuotta aiemmin katsastettu – kun sen seisonnasta silloin hirmu remppailun jälkeen otin –, mutta kun yllätyksekseni katsastusajat edelleen noudattelevat rekisterinumeron viimeistä lukua, toisin kuin mitä kuvittelin, jostain syystä, en tiedä mistä olin taas päähäni saanut... Noh.

Meninpä sitten katsastamolle. "Et ole kuule ainoa," kuittasi konttorin respa huvitettuna, kun tiskille luimistelin. Mitä, tämäkö on aivan yleistä? Montako katsastamatonta koslaa teillämme oikein huristelee? Olin henkisesti varautunut poliisien paikalle kutsumiseen, helvetillisiin sanktioihin, kilpien takavarikointiin ja totiseen torumiseen. Tämäpä iloinen yllätys ettei yhtään satikutia tullut.

Jatko ei sitten ollut ihan yhtä iloista. Todettiin heti kärkeen, että jotain selvästikin oli irti jossain. Paikannettiin kannattimeltaan irronnut vaihdeloota (jonka olin takaraivollani toki huomannut aikaa sitten, mutta selittänyt itselleni asiaa yhtään ajattelematta masiinan huikealla kiihtyvyydellä), ja passitettiin suoraan korjaamolle. Repareerattavaa löytyi lisäksi kyllä lista, joka jatkui toisellekin sivulle, mikä oli vähän ylläri kun kuitenkin... Siitä siis oli vain reilu puoli vuotta kun värkin edellisen kerran olin huippukuntoonsa virityttänyt. Pari viikkoa aiemmin olin syylärinkin vaihdattanut.

Noh. Korjaamolta sitten otin vara-auton ja huristelin kotio. Pari päivää odottelin ja lähdin hakemaan koslaa. Vaan sittenpä kerrottiin, että varaosatilausvälikäsi ei ollutkaan tilannut sitä pidikettä. Tilauksen oli sujuvasti ottanut vastaan, vaan jättänyt sitten lepäilemään sen.

Seuraavalla viikolla osa vihdoin tuli – vaan lootankannattimen sijaan tulikin moottorinkannatin. Tämähän lupaavaa, mutisin, mutta taivuin kohtalooni. Hopeanuolella vain on tällainen karma. Tai luonne – joka aikaa sitten on lannistanut allekirjoittaneen.

Kun vihdoin sain, jonkin verran köyhdyttyäni, auton takaisin ja huristelin katsastuskonttorille, huomasin jo sinne ajellessani jotain olevan edelleenkin irti. Saman pani merkille myös insinööri (onko ne insinöörejä yhäti vainen, ne?), ja totesi moottorinkin olevan irrallaan. Että kuukauden sisään vielä sekin pitäisi rempata. Mutta olipa osa jo tilattuna. Kaukonäköistä. Selkonäköistä suorastaan.

Näillä paikkeilla muistiin tuli se kerta – parisen vuotta sitten –, kun kotitielle oli noussut "salaojaputki". Sehän oli sillä tavalla salassa, että sen jättämää hillitöntä kohoumaa ei ehtinyt huomata ajoissa, joten tömäytin kivasti öljypohjan siihen. Katalysaattorin sain sitten uusia hetikohta, mutta näin myöhemminkin tarjosi askaretta tuo perkeleen putkenpätkä.

Noh. Oli katsastuksen bongaamien epäkohtien lisäksi vähän muutakin. Nimittäin, vaikka jäähdytin oli vastikään vaihdettu, jostain fuskasi edelleen nesteitä. Ja öljyäkin jostain. Eikä se pakkivalokaan toiminut, vaikka olikin korjattu. Jotain additiivista oli jo siellä korjaamolla pantu merkille, en enää jaksa muistaa mitä kun tuossa jatkuvasti jotain on hajalla. Voisin nimetä minkä tahansa osan, ja todennäköisesti osuisin oikeaan.

Että sitten vein uudemman kerran sinne korjaamolle kun alkoi tuntua että ei enää mitään pysy koneen sisällä, ja se kuukausikin alkoi kuroutua umpeen. Vara-auto ja niin pois päin.

Sittenpä hain auton jälleen, ja tällä kertaa köyhdyin aika paljon lisää – mutta nytpä oli auto kunnossa, olihan. Ajoin kaupungin toiselle laidalle, ja parkkiin pistettyäni huomasin jäähdytinnesteitä virtaavan kadulle oikeinkin vuolaasti. Joku olisi saattanut ruveta jo kiroilemaan tuossa kohtaa, mutta kun tämä on niin tuttua jo, kävin toimittamassa sovitun asian, ja palailin korjaamolle tuntia myöhemmin paisuntasäiliö aika lailla tyhjänä.

Mesta oli jo palvelunsa sulkenut, siinä vaiheessa kun biiliä hain itse asiassa, joten edessä oli – kappas vain – vara-auton ottaminen. Tällä kertaa nimenomaan ottaminen, kun kumpikaan osapuoli ei olettanut rahanvaihtoa enää tällaisesta tapahtuvan.

Seuraavana päivänä jälleen hakemaan armasta Hopeanuolta. Oli entinen omistaja näppärine sormineen fiksaillut jotain liitoskohtaa teipillä, mikä oli sitten jäänyt tohinoissa huomaamatta. Eniveis, tällä kertaa en köyhtynyt yhtään. Ei kun reippaana taas kotikonnuille!

Mitään ei hajonnut tuolla reissulla, paitsi että jonkin sivuäänen panin merkille. En ihan hahmottanut mistä oli kyse, mutta jotain kuulosti olevan – kappas vainen – vähän irrallaan.

Seuraavan päivän riennoista palatessa oli sivuääni yltynyt lähestulkoon pää-ääneksi. "Hmm," tuumailin lievästi kireänä. "Tämä kuulostaa jossain määrin pyöränlaakerilta. Mutta hiukan epäkeskommalta kuin edellisillä muutamalla kerralla joita tähän... neljään? kolmeen? vuoteen yhteistä taivaltamme on mahtunut. Hmm."

Tulevana päivänä ajattelin tarmokkaasti käydä – tällä kertaa – lähihuoltamolla (tuon viimeaikojen satakilsaisen lenkin sijaan), jolle kyseinen menopeli olikin jo tutuksi tullut. Kahden viikon jono oli kuulemma heillä, joten singahdin aiempaan lähikorjaamoon (vähän kauemmas, kun aiemmin asuin kauempana), jolle sillekin oli sangen tuttu näky tuo Troijan Hevosvoimasto.

Onneksi oli siinä tarjolla vartin väli. Tsekattiin laakeritilanne, ja todettiin ensin laakerin olevan aivan päreinä, ja sitten tarkemmalla syynäyksellä pyörän olevan lähes irti. Ahaa, kesärenkaat, jälkikiristys. Ei montaa kilometriä varmaan olisi tarvinnut taivaltaa kun olisi saanut katsella renkaan ruumiistairtoamiskokemusta.

Mitä tästä kaikesta opin? Renkaanvaihdon jälkeinen jälkikiristys on paikallaan noin puolensadan kilometrin jälkeen, varsinkin alumiinivanteille. Jännää, etten koko parikymmenvuotisen autoilu-urani aikana ole koskaan tullut edes ajatelleeksi moista varotoimenpidettä. Veikkaan että jatkossa tulen. Jos pysyy auto kasassa seuraavaan renkaanvaihtoon saakka.

torstai 5. toukokuuta 2011

Hätävarjottelua

tn_kuva 8.jpg

Protestivaalit toivat meille näemmä hallituksen, joka ei kykene päätöksiin. Saimme mitä tilasimme. Vuosikymmenet jatkunut silmien ummistaminen yhteiskunnan velvollisuuksilta (– ja sitä kaihdinten varjoa olemme kollektiivisesti pitäneet yllä antamalla asioiden kulkea kuin niitä eivät edeltäisi päätökset, joita tekevät ihmiset, joiden muut ihmiset antavat niitä tehdä –) kellisti vesilasin pitkin lattioita, vaihtoi yksien eturyhmien edunajajat toisten samanlaisiin.

Yksisilmäinen metelöinti jatkuu, eri sanoilla mutta yhtä holtittomilla päämäärillä. Vaikea on olla kyynistymättä tätä kaikkea katsellessa.

Huonomminkin olisi toki voinut käydä – vaikkapa niin, että samat jäärät olisivat jatkaneet samaa umpihankea. Nyt saimme heidän rinnalleen jäärät, jotka haluavat takaisin sinne mihin ei ole paluuta. Parempi kai sekin, kuin että oltaisiin asein ryhdytty purkamaan infraa.

Joka tapauksessa, seuraavat neljä vuotta hortoillaan jossain täydellisen vastuuttomuden suossa, jopa enemmän irrallaan todellisuudesta kuin tähän asti (uskomatonta sinänsä; maailma on kuin onkin ihmeitä täynnä). Kun enemmistö kuvittelee meidän elävän jossain itseriittoisuuden saaressa, huomaamme pian olevamme sellaisella.

Kun lama seuraavan kerran rouhaisee, on apuja turha hakea ulkopuolelta – jos siis epäämme oman jeesauksemme muilta. Tämä on aika alkeellista matematiikkaa, ja siksi sitä on varmaan niin hankala noteerata.

Multaisella seiskeetluvulla elimme kuplassa, jossa kuvittelimme että ulkomaailmaa ei ole. Silloin sen mahdollisti suuri ja mahtava naapuri, jonka vaikutuksesta oltiin mieluummin hiljaa. Ei ollut ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä, ja jos sellaiseen sattui joskus törmäämään, ei rasistinen suhtautuminen ollut poikkeus.

Sitä ennen olimme Saksan alusmaa, ja sitä ennen Ruotsin. Yhdysvallat on omalla verhotulla markkinakoneistollaan pitänyt meitä kukkasena kämmenellä viimeistäänkin liukuhihnan keksimisen jälkeen. ...Jos nyt siis halutaan ajatella asiaa nimenomaan valtiopohjaisesti (niinhän ei historiassa kovin kauas taaksepäin päästä); aina kyse on kuitenkin (hyvinVoideltujen) yksilöiden ja heitä kumartavien massojen interaktiosta, joka naamioituu milloin miksikin instituutioksi, rakenteeksi, vääjäämättömyydeksi.

Konsaan täällä ei kuitenkaan ole säästytty vierailta vaikutteilta, ikuna ei ole omavaraisuudella mällätty. Kas kun meillä ei ole muuta kuin suota. Omavaraisina voimme enintäänkin kuokkia sitä, suomalmista valmistetuilla vermeillä.

Ei tarvitse silloin huolehtia muusta kuin siitä, ettei väki kuole nälkään. Kätsyä ja vaivatonta? Heimokin pysyy mukavan sisäsiittoisena kun ulkovaltoihin on yhteydet poikki. Paitsi jos joku organisoidumpi maa sattuu kaipaamaan lebensraumia. Montakohan vuotta siihen menisi?

Tokikaan en ole kritiikittömästi velkaantuvien maiden tai maahanmuuton lisäämisen puolella. Ongelmia aiheutuu molemmista, kulttuurien kohtaamisessa kun on semmoinen piirre. Mutta asioissa ylipäätään on sellainen ikävä puoli, että niistä aina aiheutuu ongelmia.

Ongelmien kanssa taas pitää vain opetella tulemaan toimeen – ne kun eivät katoa laittamalla silmät kiinni. Ja kun nyt tähän evoluution pisteeseen on päästy, voitaisiin koittaa katsoa asioita laajemmissa perspektiiveissä, omien välittömien intressiemme ulkopuolelle, niin eettisesti kuin kykenemme (– se ei ehkä ylettömään moraalin nousuun johda, mutta vähänkin on parempi kuin lasku).

Vaan edelleen: ehkä tämä meidän parlamentaarinen systeemimme on rikki?