torstai 30. kesäkuuta 2011

Kokovartalohengitystä

Scribtalk

Erakkotaipumuksellisella ihmisellä saattaa hyvin helposti unohtua se, miten hienoa on joskus ihan vain jutella asioista sen sijaan, että kelailee kaikkea päänsä meluisassa universomossa. Itse asiassa saattaa hyvinkin mennä 40 ensimmäistä vuotta, ennen kuin ylipäätään tajuaa miten paljon sellainen voi selkiyttää ajatuksia. Kaikkea sitä oppii.

Jännää on se, miten noinkin itsestäänselvät asiat voivat piileskellä pimennossa, täysin tutkan ulkopuolella. Siinä ovat ihan edessä, ja kuitenkaan niitä ei huomaa – kun ei ole tottunut havainnoimaan tuollaista. On tämä kyllä.

Kirjoittaminenkin on toki yksi tapa saada tolkkua, mutta ei kuitenkaan sellainen yleistyökalu, joka toimisi kaikkeen. Meillä on näitä instrumentteja, joista valtaosa ruostuu käytön puutteessa. Vain yhteen turvautuessa jää kroppaan hirvittävä määrä skräpää, jonka olemassaoloa ei tule panneeksi merkille, mutta joka pitäisi saada ulos jotta ajoneuvomme (rämä raajakulkuinen vehiikkelimme) kulkisi yskimättä.

Pitäisi muistaa käyttää kaikkia ilmaisuelimiä: puhetta; tekstiä; laulua; soittamista; veistoa; tanssia tai joogaa tai budoa tai mitä kaikkea pelaamista (ja leikkimistä!); kuvantekoa piirtämällä, maalaamalla, kameralla, kuvankäsittelyohjelmalla; ruuvaamista ja vasarointia – mitä kaikkea sitä onkaan – ihan vapaasti assosioimalla. (Kyllä, vapaasti assosioitu vasarointi tuottanee sangen mielenkiintoisia tuloksia...)

Koko olemassaolo on väreiden, laineiden, taajuuksien tuottamista ympärille. Ja uusien vaikutteiden sisäänottamista kaikkia kanavia pitkin. Holistisheuristista hengittämistä. Muuten jää paitsi vaikka mistä, kieppuessaan omien kalloluiden sisällä ties miten fiktiivisissä omatekoisissa maailmoissa – tai vielä pahempaa: toisten tekemissä maailmoissa, joita luulee itsensä tekemiksi. Lakkaa olemasta kun on niin olevinaan.

Täytyy toisinaan muistutella itseään, kaikenlaisista asioista. Kun vain muistaisi muistuttaa.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ge(lassen/sund)heit

Scribsmile

Edellisestä kirjoituksesta tuntuu puuttuvan eräs olennainen elementti, nimittäin Gelassenheit, eli silleen jättäminen.

Muistelin käsitteen olevan joltisenkin buddhalainen, mutta juuri noilla sanoilla googlettaessa tuli vastaan Heidegger. Täytynee tarkentaa hakua.

Joka tapauksessa kasvukivuista kirjoittaessani huomaan jääneeni yhden pykälän olennaisesta, nimittäin siitä, että olosuhteiden syyttämisestä on lyhyt askel (virheelliseen) ajatukseen, että "asioille ei vain voi mitään" – joka taas pahimmillaan johtaa kysymykseen "miksi ylipäätään elää?".

Tuota konseptia vastaanhan olen potkinut aina (tai no, siitä lähtien kun lakkasin ajattelemasta noin). On totta, että menneisyydelle ei jälkikäteen ole mitään tehtävissä, mutta suhtautumisessa on valinnanvaihtoehtoja – ja tässä kohtaa tuo gelassenheit tulee tarpeeseen.

Niille asioille, jotka jäävät vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle, ei ole syytä uhrata energiaa. Voivottelusta ei kostu kuin enintään kyynelkanavat, mutta asiantilain hyväksymisellä pääsee eteenpäin, edes oireiden hoitamiseen.

Menneet virheet saattavat olla peruuttamattomia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kurssin korjaaminen olisi mahdollista. Jos elämä olisi helppoa, se olisi tylsää.

Katonadolog: traumonautilla sattuu reisiin

Scribblerunbitethedust

Tässä juuri pohdiskelin tätä juhannussyndroomaa: miten en vietä sitä; miten odotan vain että se menee ohi, niin kuin kaikkien muidenkin juhlapyhien kanssa. Miten olen erakoitunut niin, että kukaan ei enää edes kysy, josko haluaisin viettää aikaa meikäläiselle vieraalla tavalla, eli sosiaalisesti.

Äskettäin myös blogasin lapsuuden traumoista, ja sitä, miten aion sukeltaa syvemmälle omiini. Ja sitten törmäsin Veloenan tekstiin:

"...en osaa olla miettimättä, miten paljon hyvää voitaisiin saada aikaan, jos ymmärrettäisiin, miten usein lasten kasvukivut ovat lihasten triggerkipuja. Ja miten laajat seuraukset triggerkivuilla saattaa olla."

Omat kasvukivut tekivät selvää jälkeä: en pystynyt enää juoksemaan, joten istuin sivussa liikuntatunnit, joista olin suunnattomasti nauttinut. Samoin, kun nyt ainakin vielä silloin kakaroiden leikit oli pitkälti juoksentelua eessuntaas, olin niistäkin sivussa.

En muista kauanko tätä jatkui, mutta niihin asti koulun parhaimmistoa ollut kuntoni repsahti täydellisesti. Puolentoista kilometrin lenkki oli jatkossa silkkaa tuskaa, ja joukkuepeleistäkin oli tatsi täysin kadonnut.

Tuo eristäytyminen säteili suoraan sosiaalisiin suhteisiin, viretilaan, ja molempien vajeneminen laski mielialan pohjille. Erakoituminen pääsi todella vauhtiin, niin että yläasteella olin jo imeytynyt tapettiin, hukannut kaiken sosiaalisen toiminnan alkeetkin. Itsetunto olematon, itseinho suunnaton. Näin itseni kaikkia muita huonompana ihmisenä.

Jos jollakulla olisi tullut mieleen passittaa poika hierojalle, olisi koko loppuelämä muotoutunut toisenlaiseksi. Sen sijaan enemmän tuntui pyörivän mielessä se, mahtoiko vekara vain olla laiska (vaikka juuri tuolloin suorastaan räytyi kirmaamisen tarpeesta). "Ei se nyt niin paljon voi sattua..."

Vanhemmat, jotka eivät tunnista traumaattista käytöstään, tukahduttavat myös reaktiot lapsen taholta (Ferenczin kaksivaiheinen traumatisaatio) sanomalla ”mitään ei ole tapahtunut”, ”älä välitä siitä”. Ikävistä asioista ei koskaan puhuta. [...] Ferenczi käytti unkarinkielistä termiä (vaikka muutoin ei kirjoittanut artikkeleitaan unkariksi) katonadolog ilmaisemaan tätä pois selittämistä.

Tuossa lainauksessa tapahtuu pieni loikka merkitysten tasolla, ensimmäisen sanan kohdalla. Tai supistaminen oikeastaan – myös koulussa olisi voinut kuvitella olleen jonkun, jolla olisi tullut mieleen suhtautua lapseen ihan tosissaan. Jos joku väittää, että häntä sattuu, voisi olettaa että häntä todella sattuu. Ja juuri skolessa voisi jollakulla juolahtaa mieleen mitä asian suhteen olisi tehtävissä.

Mutta olin tuohon tultaessa jo aiemmin saanut tuta, että varsinkaan lääkärikunnassa kipu ei ole relevanttia: nyrjäytettyäni nilkkani en saanut kyynärsauvoja. En kerta kaikkiaan pysynyt astumaan, mutta sitä ei haluttu helpottaa. Haluttiin vissiin kasvattaa luonnetta. Ja ainahan se johonkin suuntaan kasvaa...

Niin, no, en minä tosiaan kaipaa tähän päivään istuskelua notskilla, en kuulumisten vaihtoa, en toisia ihmisiä. Funkkis-ihminen ei osaa kaivata tuollaisia – tahtoo takaisin arkeen hän.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Liian iso pulju

Scribblephone

Koko kansakunta epäilemättä muistaa, miten reilu kuukausi sitten rupesin ratkomaan ongelmaa, jossa en voi lähettää Soneran osoitteisiin sähköpostia, eikä siltä suunnalta voi lähettää minulle. DNS-haamujälkiongelma.

Tänään tuli tekstiviestitse vastaus, joka kertoi lähinnä sen, että reklamaation ymmärtäminen oli pudonnut johonkin matkan varrelle: "kotisivunne eivät ole Soneran palvelimella, joten jos teillä on ongelmia, ottakaa yhteyttä palveluntarjoajaanne..." – jotenkin noin se meni, muutamalla typolla ryyditettynä.

Siis lyhyt tekstari, joka kertoi jotain, josta olin hyvin, erittäin, extriimin tietoinen jo asian esille ottaessani. Kaikki, mitä olin ongelmasta kertonut, oli jäänyt täysin huomiotta.

Joten hetken hampaitani kiristeltyäni päätin jälleen jäljittää numeron ja juntata asian perille asti.

Soneran sivut olivat uudistuneet (tosiaan, tässä välissä koko firma on ehtinyt muuttaa ilmiasunsa ja mitä kaikkea), selkiytyneet numeronlöytämisfunktionaalisesti. Ei mennyt montaakaan minuuttia keksaista mihin numeroon ehkä kannattaisi soittaa – mutta toisaalta valinta taisi olla yhdentekevä, koskapa vastaan tuli ihan sama puheentunnistus-aikavaras kuin ennenkin.

Kun olin riittävän monen monivalintatehtävän kohdalla mutissut omiani, yhdistyin vihdoin asiakaspalvelijalle, joka vastasikin heti. Tästä olin kovasti yllättynyt, koskapa edellisellä kerralla olin kuunnellut tolkuttoman pitkään hissimusaa. Nyt asia alkoi edistyäkin peräti sikäli, että toisin kuin viime kerralla, minut yhdistettiin suoraan seuraavalle, eikä vain kerrottu numeroa, jonka takaa voisi kuunnella samaa palveluvalikkoa.

Kaiken kaikkiaan vietin noin tunnin odotellen syiden jahtailua. Olin fiksusti varautunut handsfreellä, joten saatoin käyttää aikaani ihan muiden asioiden duunaamiseen samalla kun kysyivät neuvoja muilta ja laittoivat minut pitoon. Niin, ja välillä pistettiin luuri alas molemmissa päissä – soittivat pariin otteeseen takaisin, ja selvästikin asian eteen tehtiin jotain.

Tosin täytyy sanoa, että homma olisi taas tyssännyt heti alkuunsa, jollen olisi painanut päälle. "Tiedän että ongelma on siellä päässä, ja jollain se pitää jäljittää". Yksityispuolelta minut käännettiin jostain heille selvemmästä logiikasta johtuen yrityspuolelle kun asia ei varsin suostunut valkenemaan.

Yrityspuolella ongelma vihdoin oikeasti identifioitiin, ja lopulta delegoitiin jälleen yksityispuolelle. Se pantaisiin työjonoon, ja joku hoitaisi sen kuntoon. Tyydyin tuohon, en edes udellut ennustetta etenemisaikataulusta (oletin prognoosin teon mahdottomaksi).

Sitten puhelin taas pirahti, ei montakaan minuuttia klousuurin jälkeen. Hmm, ei millään voi olla vielä asia hoidossa, ounastelin. Eikä ollutkaan. Joku rupesi utelemaan ihan samoja asioita joita olin jo kahdelle perinpohjaisesti selostanut. En jaksanut erityisen paljon itseäni toistaa, kerroinpahan vain pääpiirteet ja toivoin parasta.

Olen tähän mennessä tärvännyt ainakin kymmenen ihmisen aikaa ja aivokapasiteettia ongelmalla, joka epätavanomaisuudessaan ilmeisesti vaatii vähän prosessointia, mutta jonka voisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä yksi ihminen.

Mutta tieto ei kulje. Tehtävät pomppivat työpisteestä toiseen, mutta koskaan kopin ottajalla ei tunnu olevaan mitään käsitystä siitä, mikä on ongelma. Tässä tärvääntyy hirmuinen määrä resursseja, oletan.

En tiedä onko ongelma korjattu; en ole vielä kokeillut josko bumerangit nykyään kulkisivat perille asti. Mutta sentään jossain päin taloa on selvästi tunnustettu, että asiakas oli kuin olikin oikeassa. Kauanko asian korjaaminen sitten kestää... lienee ihan Merkuriuksen hallussa – vai Hermeskö tuosta vastaisi?

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Traumonauttina kohti lapsuuden pohjamutia

Scribvictor

On ilmeisesti aika taas luodata hieman sielutieteellisiä aspekteja – puhun siis psykopatologiasta, joka noin sanana tarkoittaa jotakuinkin oppia psyykkisten häiriöiden ilmenemismuodoista, mutta jonka itse näen vähän laveampana sikäli, että uskon vakaasti ihan kaikkien kärsivän kaikenmoisesta henkisestä kenotuksesta.

Viime aikoina on kimppuun hiipinyt (jälleen) jotain epämääräistä ahdistuneisuutta, joka pikadiagnoosina mennee lokeroon "pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö", ja jonka henkkohtainen historia kattaa suurin piirtein koko tähänastisen elämän.

Koskapa olen ikäni kärsinyt milloin minkäkin asteisesta ahistuksesta, olen tullut myös piii.iiitkään haalineeksi käsiini kaiken mahdollisen, josta saattaisi olla apua. Viimeiset puolisen vuotta olenkin kuvitellut jo selättäneeni ahin aiheuttajat – mutta viime aikoina olen taas havahtumassa siihen, että mattoon on saatu vasta pieni osa-alue. Ehkä tämä homma ei lopu koskaan.

Sosiaalisten tilanteiden pelot olen jotakuinkin saanut... en ehkä lopullisesti nujerrettua, mutta jotakuinkin holttiinsa. Nyt on siis aika käydä tämän laajemman kokonaisuuden kimppuun, ennen kuin se säteilee takapakkia tuohon aiemmin selkäänsä saaneeseen oirekimppuun.

On ollut mielenkiintoista seurata Terapiassa-sarjaa. Tuota paljon kiitosta saanutta keskusteludraamaahan ryhdyin katsomaan vasta jälkijunassa, kun alkuun oli mahdoton muistaa noita ohjelmakartan loppupäihin haudattuja vartin pätkiä. Ensimmäisen kauden katsoin vasta uusintakierroksella, Canal+:lta tsuumasin kolmoskauden, ja nyt on menossa siis kakkoskausi.

Kyseessähän ei tietystikään ole mikään opetusohjelma, vaan puhdasverinen draama (jota seuraan myös ihan audiovisualistina: miten pienillä keinoilla saadaan jännitettä pidettyä yllä), mutta teoria, johon nuo keksityt istunnot nojaavat, on ihan sama kuin käytössä olevien terapioidenkin – jotka toki haarautuvat metodologioiltaan mikä mitenkin kauas freudilaisilta juuriltaan.

Jokatap, olen henkkohtaisessa katsannossani kallistunut – ihan ilmankin tuota sarjaa – siihen käsitykseen, että lapsuuden traumat toden totta dominoivat itse kunkin nykyisyyttä, subliimisti mutta järkähtämättä.

Jokaisen näkemys maailmasta, ja omasta paikasta siinä, vinoutuu sitä enemmän mitä pidemmälle elämä kulkee. Lapsenahan mistään ei ymmärrä mitään, ja tulee kehittäneeksi toimintatapoja, jotka muodostuvat rutiineiksi, joilla hyvinkin tiedostamattomalla tasolla koitetaan pitää omaa itseä rikkoutumattomana. Toimitaan käytännössä automaattiohjauksella, jolla koitetaan ennakoida mahdollisia karikoita, ja kiertää ne niin kaukaa kuin mahdollista – jolloin jää huomaamatta monta muuta pohjakosketuspaikkaa ("Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi?").

Kaikki ahdistuksen aiheet tuntuvat, ainakin tähänastisen ymmärrykseni mukaan, kietoutuvan tylsän yhdyssanan: "perusturvallisuus" ympärille. (Jos joku keksii vielä perustavamman tarpeen, niin kertokaatten.) Mikä tahansa uhka saattaa kaataa tuon, ja mitä kaukaisemmasta uhasta on kyse, sen syvemmälle itse ongelma on hautautunut.

Kaikki toiminta – ja toiminnan välttäminen – tähtää perusturvallisuuden ylläpitämiseen. Eksistentiaalisen ongelmasta tekee se, että käytännössä mitenkään ei voida pitää yllä täyttä turvallisuutta – sitä horjuttaa jatkuvasti milloin mikäkin asiaintola. Joten ratkaisu ei ole pumpuli, vaan sisäinen varmuus siitä, että selviää, tapahtui mitä tahansa.

Tässä taas auttaa se, että alkaa aktiivisesti selvittää, mistä omat selviytymismallit oikein kumpuavat. Me toistamme itseämme jatkuvasti – toimintamalleja jotka olemme ottaneet käyttöön todellisuuksiemme horjuessa ensimmäisiä kertoja. Jatkamme sitä, mitä infantiilissa vaiheessamme olemme kuvitelleet "oikeaksi" tavaksi vastata tietyn tyyppisiin haasteisiin.

Yhdeksi kompastuskiveksi muodostuu helposti se, että tiedollinen ymmärrys ei korjaukseen riitä – pitää saada tunnetasolla ratkottua solmut. Siinä kuitenkin on se hyvä puoli, että oivallukseen ei tarvita teoreettisia laskelmia tai muita aivojumppaliikkeitä, vaan ainoastaan yksinkertainen havainto: "kappas pentele, tuohan se on aina jumittanut".

Vaan ehkä se ensimmäinen vastaantullut valaistumisen hetki ei kuitenkaan eheytä vielä täysin – en tiedä onko sellainen edes mahdollista. Jokainen tulee tehneeksi sellaisen määrän virhearviointeja elämänsä varrella, että souvia riittää... todennäköisesti loppuelämäksi. Vai onko joku joskus tavannut ihmisen, joka ei olisi mistään kohtaa yhtään rikki?

Oli miten oli, taidan taas sukellella vähän syvemmälle psykohistoriaani. Saa nähdä millainen lintukala sieltä atraimeen tarttuu...

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Lappu luukulla

Scribbled

Ihan vaan tuli mieleen, että olisipa kätevää jos vaikkapa tämän sivun saisi näkymään vain virka-aikoina. Muuten olisi ovet säpissä ja vastassa pelkät aukioloajat – jotka voisivat tietystikin vaihdella niin, että toisinaan putiikki sulkeutuisi klo 15.45, kun yleensä olisi auki klo 16 saakka, ja noin pois päin. Ja sitten olisi joitain mielivaltaisia arkipäiviä kun tämä vain olisi kiinni ilman mitään järkisyytä. Ja ennen sulkemista tulisi kuulutuksia, että "Arvoisat asiakkaamme, suljemme viident... {Ai niin, positiivisen kautta...} Korjaan: palvelemme teitä vielä viidentoista minuutin ajan".

Jaa, että miksikö? Tuohon en osaa vastata, tulipahan vain mieleen. Että olisi jotenkin lesoa semmoinen. Varmaan parantaisi monia asioita vastaanottajien mielestä. Ehkä tuollainen käytäntö voitaisiin laskea taiteeksi? Ehkä kauppojen ynnä muiden instanssien aukioloaikojen säätely onkin kulttuuriministeriön alaista toimintaa?

Mutta siis että olisi joku koodinpätkä, joka tekisi tuon automaattise(hko)sti ("-hkosti" sikäli, että niitä poikkeusaukioloja pitäisi tehdä sen verran ettei kukaan pysyisi kartalla, toki), ettei tarvitsisi itse aina käydä avaamassa puljua. ...Tai olisihan siinä tietysti sellaista yrittäjähenkeä, tallustella säntillisesti kello mikämilloinkin paikalle malttamattomia asiakkaita sisään päästämään. Sivusto näkyisi kenties vain silloin kun istun juuri tässä.

Ja asiakkaat voisivat käydä tilaamassa tekstejä, että "kirjoittaisitko tästä aiheesta jotain, josta tiedän olevani aivan eri mieltä, ja josta voin hyvin myös kuvitella ettet sinä siitä tajua yhtikäs mitään". Minä siihen, että "jo vain, heti rupean juuri tuosta aiheesta kirjoittamaan syväanalyysiä – jos vain ihan pientä vinkkiä saan siitä mistä ihmeestä tuossakin on kysymys".

Olisipa se kyllä, huisia, semmoinen.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Arvonlisän lisäarvo, ja muita kompia

Seuraa (taas [aina vaan]) naiivia ignoranssia, jota toissayönä unideprivaatiossani tuotin, ja jätin fiksusti kuitenkin julkaisematta – mutta nyt kuitenkin julkaisen; palataan motiiviin ja mahdollisiin puolustuspuheisiin tuolla lopussa:

Ei kun kato, tein tuossa huvikseni valtion budjetin uusiksi, täällä. Ei taas nukuttanut, nimittäin.

Kun olin pari miljardia loiventanut tilannetta, ajattelin painua pojottamaan – vaan sitten vasta uni kieltäytyikin tulemasta. Aivan järkipuoli härdelli tuo! Edelleen alijäämä oli päälle kuuden miljardin.

Päällimmäiseksi jäi riivaamaan kysymys: "Mitä hemmettiä tarkoittaa arvonlisä?" Jos verotetaan arvonlisää, niin mitä silloin verotetaan? Mitä on arvon lisä?

Wikipedia tämänkin selitti: "Arvonlisäys eli arvonlisä on tuotetun hyödykkeen myyntihinnan sekä sen valmistukseen käytettyjen välituotteiden ostohinnan erotus."

Eli siis kyse on siitä kustannuserä(patteristosta), jonka verran yritys maksaa siitä, että saa tuotteensa markkinoille asti? Jonka päälle tulee arvonlisävero, joka on olevinaan vero tuosta edellisestä, mutta jonka asiakas maksaa (paitsi jos sattuu olemaan arvonlisäverollinen yritys, jolloin ei maksa [koska on jo maksanut])? Ja sitten siinä arvonlisän ja arvonlisäveron välissä on jotain, josta ehkä joku marxilainen herjaavasti käyttäisi nimitystä "lisäarvo"? Siis se, jota me asiakkaat kutsumme nimellä: "ilmaa".

En tiedä, ehkä olen ymmärtänyt väärin. Ainakaan en edelleenkään ymmärrä mitä virkaa arvonlisäverolla on. Enkä sitä, että kyseinen veroprosentti vaihtelee holtittomasti tuoteryhmästä toiseen.

...Ah, mutta minä muistelinkin, että ennen alvia oli käytössä joku toinen vero, ja että jomman kumman yhteydessä on joskus käytetty sanaa "väliaikainen"... Wikipedia jälleen virkistää muistia:

Liikevaihtovero oli Suomessa vuosina 1940–1994 käytössä ollut vero, jota yritykset maksoivat valtiolle tavaroiden ja palvelujen myynnistä ja maahantuonnista. Se oli nykyisen arvonlisäveron edeltäjä. Liikevaihtovero säädettiin aluksi tilapäiseksi, vuoden 1942 alusta lähtien pysyväksi.

Erityisen hauska kohta on tämä: ”Liikevaihtovero korvattiin arvonlisäverolla sen monimutkaisuuden vuoksi..." Siitä ei ole varmaan saaneet meediotkaan tolkkua.

Tuo ei luonnollisestikaan ollut ainoa budjetin määrittämiseen liittyvä kysymys. Ylipäätäänhän systeemi on aivan liian monimutkainen. Miten muuten kuin arpomalla nuo kaikki kohdat voidaan päättää? Ei mitenkään, koskapa kohteet ovat mielivaltaisia viipalointeja imaginäärisistä tulevaisuuksista, jotka eivät koskaan toteudu.

Yrityksissä arvioidaan tulevan vuoden tulos, jonka perusteella maksetaan alvit, ja niiden kaikkien perusteella tehdään valtion budjetti, joka menee persiilleen, niin kuin yritystenkin kaikki arvaukset. Ja kuntien, ja mitä kaikkia näitä instansseja nyt onkaan. Jokatap: samanaikaisesti laahataan jäljessä ja eletään tulevassa (vaikuttava suoritus sinällään).

Miten tämä järjestelmä voi pysyä tolpillaan? Kyseessä on täysin virtuaalinen maailma – mikä tosin vastaa edelliseen kysymykseen tyhjentävästi: koska se ei ole todellinen, se ei voi kaatua. Se on aikuisten ihmisten Narnia.

Tai ehkä ymmärsin tuonkin väärin. Riippuu varmaan keneltä kysyy.

Joku semmoinen "verot valtion maksettavaksi" -tyyppinen ideologia tuntuu kurkkivan tuon kirjoituksen taustalla – mikä johtunee siitä, että en lopultakaan koskaan ole verotukselle erityisen montaa ajatusta uhrannut. Luulen, että en ole sen suhteen mitenkään vähemmistöä.

Jostainhan on valtion käyttövarantonsa kiskottava, ja perusteet kullekin verolajille kehitettävä – ja jollain nimityksellä sitten niitä siunattava. Asiaa lisää tutkittuani olen siltikin sitä mieltä, että homma on turhan nippelikästä: joiltain männävuosilta löytyy vaikkapa "lisätulli sukkahousuista", mikä kuulostaa varsin järkipuolelta verotusperusteelta. Ja valtion velan kasvattaminen kuulostaa siltä myös.

Yhtäältä homma on kuin onkin sangen spekulatiivista, ja siksi virkavallan etääntyminen reaalitodellisuudesta paistaa pahasti silmille. Painotusten hakeminen muodostuu väkisinkin tällä systeemillä kulmikkaaksi, ja yksityiskohdat (joissa varsinaiset ratkaisut asustelevat) hautautuvat jonnekin raamien sisään niin, että byrokratia moninkertaistuu ja kansalainen tarvitsee viidakkoveistä sen sankkaa aluskasvillisuutta samotessaan.

Vaan täytynee syventyä ongelmakenttään vähän vielä lisää ennen definitiivisempiä ongelmanratkaisuehdotuksia, joilla saadaan koko systeemi yksinkertaistettua radikaalisti... Niitä varmasti arkadialla juuri minulta odotetaan kuumeisesti. Voivat sitten täällä käydä lukemassa, että "Ai kato joo... Just ton takiahan tää on tuntunu niin tolkuttomalta, mut onnex tää tyyppi kertoo meille miten hommat pitää hoitaa"...

On vielä perin paljon selvitettävää, niin kuin vaikka se, miksi varaisiirtovero lankeaa maksettavaksi juuri rahaa antavalle osapuolelle, eikä saajalle. Tai miksi korkotulojen lähdevero kohdistuu vain yksityishenkilöihin – kun suurimmat nettotulot koronkiskonnassa hankkivat pankit, joille ne siis ovat ilmaista rahaa (vai eivätkö ole?), jota syntyy tyhjästä (vai eikö synny?). Käsitteet sekaantuvat pienessä mielessä.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Pizzadieetillä

Näemmä yhdeksisen kuukautta sitten lakkasin syömästä pizzaa. Olin siinä vaiheessa verikokeista saanut tuloksen, jonka mukaan sokeri ja kolesteroli olivat molemmat lievästi koholla. Kokeissa taas kävin siksi, että halusin jäljittää jatkuvalle päiväväsymykselle korjattavia kohtia.

Rupesin noihin aikoihin taas hulluna kuntoilemaan, ja ruokavalio meni uusiksi, täysin. Lähtöpainoa oli viitisentoista kiloa extraa. Se alkoi hiljalleen putoilla pois kyydistä, mutta varsinainen pudotus alkoi sitten, kun jätin pois perunat, riisin ja viljatuotteet – ketoosissa asti kävin välillä. Parissa viikossa olin kymmenen kiloa lähtöpainosta kevyempi.

Viime aikoina olen kuntoillut varsin satunnaisesti – ja ottanut pizzat takaisin repertuaariin jo pari kuukautta sitten. Mitä on tapahtunut painolle? Se on laskenut. Verensokeri ja kolesteroli ovat laskeneet suunnilleen sille tasolle jolla niiden pitääkin olla.

No, tuolla kolesterolillahan ei oikeasti ole juuri mitään merkitystä, kuten seuraavastakin käy ilmi:

Kuukausien kituuttamisen aikana en päässyt kuin kolmen kilon päähän soveliaan painoindeksin ylärajasta, vaan nyt sangen "epäterveellisesti" elellessä olen päässyt kilon päähän – näemmä tämän laskurin mukaan olen sadasosadesimaalin päässä normaalipainosta.

Miten tässä näin on käynyt? No, pelkästään se, että jättää tärkkelyspitoiset safkat syömättä, riittää metabolismin kohdilleen ruuvaamiseksi – mutta ei niiden suhteen tarvitse absolutistiksi ruveta. Kun lautasella on suhteessa paljon enemmän lihaa ja kasviksia kuin tärkkelystä, ei ensinnäkään tee mieli syödä jatkuvasti, ja toisekseen, no, olo vain on parempi.

Pizzassa noin safkakonseptina on se hyvä puoli, että... Siis jos kyseessä on semmoinen ohutpohjainen, reilutäytteinen lätty, niin itse pullan määrä jää juurikin sopivan pieneksi suhteessa noihin hyödyllisempiin ainesosiin. Nälkä ei riivaa – enin osa päivää menee kyllä jonkinmoisen kurninnan vallassa, mutta itse syömisaktiviteettiin ryhdyn vasta kun olen jokusen kerran muistuttanut, että pitäiskö tuota syödäkin joskus. Ei mitenkään oikeaoppista tämäkään, mutta kyllä kroppa pientä hiukomista kestää.

"Tyyppi muka syö jatkuvasti pitsaa ja laihtuu, kuntoilematta. Todella uskottavaa." Oli tai ei, näin se nyt näyttää menevän. En sitten tiedä missä määrin lisäravinteet tekevät mitäkin tähän yhtälöön, kun niiden suhteen en mitään tilastoa ole pitänyt, mutta koko ajan jotain nappaillut, milloin mitäkin...

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Syynäämme habitusta

Näemmä Vihreiden puheenjohtaja vaihtui. Asiaan vaikuttaa tietystikin monet asianhaarat, mutta yksi subliimimpi aspekti on varmasti ihan esiintymistaidollinen. Sinnemäen puheesta vastaanottaja helposti poimii alitajuntaisesti vaikutelman, että tämä ihminen joutuu ponnistelemaan – mistä seuraa helposti (edelleen alitajuntainen) ajatus: "Voinko luottaa tuohon, mitä sanotaan?"

Paradoksaalista tämä on siksi, että se vie vaikutelmat juurikin väärille urille: yhtäältä on helppo uskoa, että Sinnemäki sanoo juuri sitä mitä tarkoittaakin. Hänen pakotetun oloinen äänenkäyttönsä vain tuo esiintymiseen kireyttä, joka harhauttaa kuvittelemaan, että hän yrittää kovasti puolustella sanomisiaan, ts. puhuu itseään vastaan.

Ville Niinistön ulosanti on huomattavasti soljuvampaa (joskin melko pehmeää noinkin korkean statuksen paikalle). Hän ei näytä siltä, että hänen tarvitsisi jäädä miettimään mitä sanoo, kun taas Sinnemäki selvästikin punnitsee jokaisen sanansa ennen sen tuottamista. Annos esiintymiskoulutusta väistyvälle puheenjohtajalle voisi tuoda kredibiliteettiä. Helppouden vaikutelma, keveyttä, sen sorttista tuunausta.

Suomessa ei tokikaan painoa vielä juuri anneta sliipattuun esiintymiseen – Esko Ahon pressataivalhan kaatui liian sujuvaan ulosantiin. Juurevat maatiaiset haluavat säröisen ihmisen pomoksi.

Eduskunnasta löytyy monenlaista esiintyjää, vaikkapa Pertti Oinonen, joka vaikuttaa puhuessaan aina siltä kuin olisi jossain torilla huutelemassa Veikko Vennamo -imitaatioita – ikään kuin kukaan ei kuuntelisi jollei huuda.

Vahvoilla ovat tietystikin yhä vanhat ruukinpatruuna-tyypit, jollaista edustaa joku Soini: leppoisa mutta järkähtämätön. Tai Sauli Niinistö, joka matalalla rintaäänellään ja hitaalla puherytmillään, ja lievästi kärttyisällä olemuksellaan, niittää ääniä. Äänestäjissä on vielä paljon sitä sukupolvea, jotka haluavat, että pomo vie eikä komppaa (tukholma-syndrooma jälleen?).

Olennaista kuitenkin – ja jatkossa varmasti yhä olennaisempaa – on se, että esiintyjä tuntuu olevan puhetilanteessa kuin kotonaan: ei tarvetta vakuutella; rivien välissä viesti: "asiat nyt vain on näin, eikä minun tarvitse sitä sen kummemmin painottaa". Heinäluomankin pitäisi vielä sisäistää tämä, ja riisua toisinaan kurkisteleva näsäviisastelu yltään, jos meinaa haastaa Niinistön pressanvaaleissa.

Mielenkiintoista olisi ruotia koko kansanedustajisto samaan syssyyn, mutta jääköön nyt tähän tältä erää...

Keinot rikkovat päämääriä

On jokseenkin masentavaa seurata oman isänsä hiipumista dementiaan ja liikuntakyvyttömyyteen. Vielä masentavampaa se on siksi, että mies loputtomassa auktoriteettiuskossaan ei suostu edes harkitsemaan sitä, että juttelisi lääkärinsä kanssa kolesterolilääkkeen – sen aineen, joka kropan on rikkonut – lopettamisesta.

Ei, hän tyytyy siihen, että hyvänä päivänä jaksaa kävellä talon ympäri. Kaikki oireet löytyvät (täysin turhaan syödyn) kolesterolilääkkeen sivuoirelistalta, mutta tämän hänelle pitäisi kertoa jonkun, jolla on lääkärin paperit.

Masennusta lisää myös julkisen keskustelun yksisilmäisyys. Vaikka statiinien haitallisuudesta tulee jatkuvasti lisää punnittua tutkimustietoa, eivät hoitosuositusten viralliset arpojat huomioi kehitystä millään lailla – paitsi dissaamalla, mikä onkin tosi tieteellistä touhua.

Samahan koskee myös rasva(ttomuus)suosituksia, joilla ei ole reaalivastinetta todellisuudessa, mutta joissa roikutaan niissäkin, päinvastaista todistavista tutkimuksista huolimatta. Tästä kärsivät sitten jo molemmat vanhemmat – ja itse asiassa koko kansakunta.

Kolesteroli ei aiheuta sydänkohtauksia – sen alentaminen sen sijaan aiheuttaa monenmoista kremppaa.

Eläinrasvojen välttely ei vähennä lihomista, eikä laske verensokeria – perunan, viljojen ja riisin vähentäminen sen sijaan auttaa molempiin.

Orwell sekä Kafka pyörivät haudoissaan. Harmi että kummallakaan ei ollut lääkärin papereita.

Mistä tämä julkisen keskustelun klikkiytyminen oikein johtuu? Reviiritaistelustako on kyse? Terveys ei suinkaan ole ainoa alue, jossa lauotaan intettyjä totuuksia asioista jotka ovat vähintäänkin vaiheessa. Leimakirveet viuhuvat, vastaväittäjien statuksia mollataan: "Kamoon, sehän on vaan ortopedi!".

Se, että asioista ilmenee voimakkaita vastakkaisia kantoja, kertoo siitä, että kyse on mielipiteistä ja tulkinnoista. Totuus majailee todennäköisesti jossain puolivälin kieppeillä. Minkä tähden viralliset suositukset sitten kampeavat itsensä puolustuspäätyyn, josta ei tunnetusti tulosta synny (paitsi että oma reppu pölisee aika ajoin)?

Jostain syystä terveysviranomaisten tarkoituksena ei tunnu olevan yleisen hyvinvoinnin lisääminen, vaan jälkikäteinen oireiden (nopea) hoitaminen (pois näkyvistä). Tämä ei sinänsä ole yllättävää, kun muistaa että kyse on nimenomaan viranomaisista, joiden duuni on lähinnä asettaa kehystavoitteita – mikä taas on politiikkaa – jossa taasen lopullisen kannan ratkaisee se, ketä päätetään kuunnella.

Pätevyys on perin muodollista, ja olennaista se, että tehdään linjauksia. Linjanvedon ongelmana taas on se, että mutkat pitää oikoa. "Tiedon valtatiemme kulkee pihanne poikki, mutta bussipysäkki joudutaan sijoittamaan viiden kilometrin päähän."

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Homeopaattinen markkinakatsaus

Hmm, hmm. Hypistelen tässä maailmojasyleilevää ongelmakenttää, joten kirjoituksesta voi tulla sangen hahmoton. Seuraa homeopaattisen markkinatalousnäkemyksen syväluotaus, enkä edes vielä tiedä mitä tuolla tarkoitan. Avataan:

Markkinataloudesta, kapitalismista, jatkuvasta kasvusta ja sen mahdottomuudesta puhuttaessa riivaa keskustelijoita ajatus, että olisimme jokotai-tiellä: markkinoiden pitää laajentua / markkinat eivät saa laajentua ...tai seuraa katastrofi (mitä tuo sitten kenellekin tarkoittaa).

Suurin osa rahan liikkeestä on silkkaa mielikuvitusrahaa – velkaa on moninkertaisesti käytössä olevaan valuuttaan nähden. Markkinat toimivat jatkuvan kasvun odotuksilla, mutta ekspontentiaalinen kasvu johtaa romahdukseen, jonka jäljiltä ei ole kuin anarkiaa.

Toisaalta koko finanssijärjestelmä on melko lailla anarkistinen jo valmiiksi: suurin osa tuotteista on silkkaa höttöä, tavaraa jota kukaan ei tarvitse mutta hankkii silti. Lisäksi harmaalla taloudella on käytännössä suurempi jalansija kuin virallisiin sopimuksiin perustuvalla: lahjontaa, pimeää työtä, kolmannen maailman riistoa, asekauppaa, bilateraalista vaihdantaa, sotimista, pakkolunastuksia, tukiaisia. Kaikelta tuolta ummistetaan ainakin toinen silmä, jottei tarvitse kamppailla omantunnon kanssa.

Homeopatian ymppäsin yhtälöön metaforana. Homeopaattiset lääkkeethän ovat täysin hyödyttömiä sikäli, että niissä ei ole kerrassaan mitään vaikuttavia aineita. Kapeamman katsannon mukaan niistä ei siis ole hyötyä – paitsi että moni kokee hyötyvänsä.

Laveamman hyötynäkökulman mukaan siitä siis kuitenkin on hyötyä – illuusiokin tuottaa hyvää oloa, joka voidaan kapitalisoida, jos niin halutaan. Myös vaikkapa uskonnot myyvät silkkaa ilmaa, mutta ovat silti miljardibisnes. Entäpä konsultointi? Silkkaa kansankaatoa.

Yksi markkinoiden tulevaisuutta katsovien harha on ajatella sitä jotenkin koherenttina, kiinteänäkin, kokonaisuutena – vaikka maan tavat vaihtelevat kunkin alueen rajoja ylitettäessä (ja lyhyemmilläkin säteillä). Markkinatalous jo Ruotsissa on jotain muuta kuin Suomessa, puhumattakaan nyt Venäjästä. Pörssi ehkä mittaa jotain, mutta ei se ainakaan kokonaisuudesta kerro kuin kalpean aavistuksen.

Pörssitalous on muuttanut muotoaan koko olemassaolonsa ajan; se ei ole alkuunkaan stabiili systeemi, vaan nimenomaan elää muutoksesta. Instrumentit muuttuvat vuosi vuodelta spekulatiivisemmiksi, eikä tavan ihminen ymmärrä enää yhtään (tähän ehkä pyritäänkin) siitä, mitä tarkoittaa vaikkapa vipurahasto tai mitä tekoa on johdannaisilla.

Ja valtioiden taloudenpitohan on silkkaa amatöörien puuhastelua, jossa tasapainotellaan tuon homeopaattisemman katsomuksen ja kylmän datan välillä; väistämättömien epäonnistumisten laajuus riippuu kulloisestakin katsojasta.

Mutta olennaista ei olekaan se, paljonko pätäkkää on missäkin massissa, vaan rahan liike. Se on ihmiskunnan chi eli prana, jonka virtauksiin koitetaan vaikuttaa sangen feng shui -henkisillä viritelmillä.

Markkinat ovat rajalliset, mutta laajentuvat silti – eivätkä niiden rajat ole fyysisiä, vaan psyykkisiä. Markkinat ovat myös melko lailla vapaat (myös moraalista), vaikka valtiot parhaansa mukaan koittavat konglomeraatteja kaitsea (– tässäkin voidaan tosin monesti kysyä kumpi taluttaa kumpaa).

Voi hyvin olla, että markkinavoimien (siis meidän kaikkien parviälylliset) odotukset jossain välissä osoittautuvat mahdottomiksi ja kaatavat koko systeemin. Kaupankäynti kuitenkaan ei lakkaa niin kauan kuin ihminen pysyy laskelmoivana olentona. Se vain muuttaa muotoaan, kerkeämmin kuin analyytikot osaavat laskea.

Pessimismi siis kaupankäynnin pohjaanpalamisesta on, jos minulta kysytään (niin kuin tokikaan ei tehdä – kumma kyllä), lähinnä putkinäköistä katsantoa, joka unohtaa, että ne luvut ja käyrät joita katseltavaksemme tarjotaan, ovat vain illuusiota: varsinainen temppu tehdään siinä vieressä, silmiltä piilossa, siellä missä rahan arvo on puhtaan hypoteettinen.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Pessimisti ei pety

Eilisestä kirjoituksesta voisi äkkiseltään vetää johtopäätöksen, että allekirjoittanut on hermoheikko paniikkinappulaliigalainen. Ei pidä paikkaansa! Hirmu rohkea olen aina.

Joskaan koko ikääni en todellakaan ole ollut. Kaikesta tuli vuosikymmenet odotettua pahinta, mikä oli jokseenkin musertavaa. Elämä oli täysin lamassa kun mitään ei kannattanut yrittää, koskapa kaikki kuitenkin tulisi menemään päin brinkkalaa.

Vaan nykyään olen varsinainen optimistin perikuva – paradoksaalisesti äärimmilleen viedyn pessimismin kautta. Minulla on nimittäin b-suunnitelma jokaisen a-suunnitelman päälle – katastrofiohjeistus tatuoituna jokaisen käänteen päärmeeseen. Ja lisäksi ohjelmoituna antautumismoodi sen varalta, että keinot vain yksinkertaisesti täysin loppuvat.

Odottelen aina jokaisen draamankaaren mutkassa sormet syyhyten pahinta pieleenmenoskenaariota kaikkine kerrannaisvaikutuksineen – mistä  johtuen aika useasti saa yllättyä positiivisesti: "häh, tässä ei tullutkaan yhtään tenkkapoota".

Mikäänhän ei ikinä mene niin kuin pitäisi – tähän ei voi väittää vastaan kukaan. Jatkuvasti olosuhteet liittoutuvat viatonta protagonistia vastaan – ei ehkä ilkeyttään (aina), mutta kumminkin. Ei toimi mikään suunnitelmien mukaan.

Vaan minäpä olenkin oppinut hengittämään, silloinkin kun todella mättää koreografiat. Koskapa olen aina etukäteen maalaillut kaikki mahdolliset pirut seinälle, ja niiden taltutuskeinot myöskin, ja lisäksi varautunut siihen, etten kuitenkaan osaa ennakoida kaikkea...

Eipä voi elämä millään lyödä niin kovaa, että kanveesiin kolahtaisi kokija. Tai voi, mutta siihenkin suhtautuu vain, että kappas kappas, jopas jopas, että näinkin voi vielä kosahtaa tämä. Hähä, hajoo siihen, elämä! Vehkeilylläsi et voi mua kukistaa (enintäänkin tukistaa [jos joku rimmaa, se pitää kirjoittaa]).

Kyllä! Jos minulta kysytään, niin äärimmilleen viritetty pessimismi mahdollistaa hillittömän optimismin. On tää elämä niin helppoo.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Aivokääpä

Piti sitten siirtyä taas tuolta yläkerrasta alemmas nukkumaan; asteita oli 28 kun kahden aikaan yöllä kuvittelin meneväni vällyihin. Tietenkin uni tuli uudella punkkaussijainnilla lopulta vasta puoli viideltä, koskapa asun väärillä leveyspiireillä. Syksyt ja keväät unirytmi toimii, kesät talvet ei.

Yletöntä kätevyyttä edustaa se, että kun tuossa loppukesällä päälle tulee uusi katto (jonka alla voi nukkua myös kesät), ilmaantui luottotilille katteen ylittävä yllärilasku – todennäköisesti juuri samalla hetkellä kun pankissa olin kuuntelemassa, että "älä sitten tässä välissä hommaa mitään maksuhäiriöitä", johon huolettomana totesin, nottei ole tapana ollut.

Odottelen jännityksellä soittopyyntöni pirahdusta. Siirsin tietystikin heti huomatessani tuolle ylittyneelle tilille pätäkkää, mutta kun en tiedä näkyykö se noin vuorokauden mittainen ylitys jossain vai ei, haluan varmuuden.

Olisi aika ikävää jos kattoremppa jäisi väliin siksi, että yksi bensalasku sattui roikkumaan jossain välitilassa viikkokaupalla. Monella tapaa ikävää; kai maar katontoimittajaa pitäisi sopimussakolla hyvitellä siinä tapauksessa, että laina karahtaisi kiville?

Harmi etten tiedä kaikkea kaikesta – joutuu sen tähden stressaamaan milloin mistäkin. Ja se vasta onkin harmillista, että viime aikoina on nuppi toiminut aivan holtittomasti.

Edellisiin teatteritreeneihin ilmaannuin tunteja etuajassa, vaikka olin aikataulun tarkistanut moneen kertaan. Siinä, kun ketään ei missään näkynyt, ressailin tovin josko harjoitukset olisi olleet jo aikaisemmin – niin kuin vielä viikkoa aiemmin olin merkinnyt.

Päälle päätteeksi rupesin vielä muistelemaan, josko olin jättänyt sinne kahvinkeittimen päälle. Ei mitään mielikuvaa sammuttamisesta, vaikka olin pannun kyllä huuhdellut. Liekkejä ei näkynyt missään, mikä helpotti oloa tooo.ooosi paljon.

Eilen sitten taas illalla pihalla käydessäni otin ja lukitsin itseni ulos. Eikä kauaa ole siitä, kun meinasin parkkiruudusta lähtiessä rysäyttää viereisen auton kylkeen, ilman mitään tolkkua.

Nyt on aivot niin käymistilassa ettei mitään rajaa. Pelottaa tämä arki ja sen lukemattomat haasteet.

---

[haamu klo 1344]: Huhhei, tätä tilinylitystä ei katsota maksuhäiriöksi (tämä ei muuten ole mikään rahankäyttövinkki – taloudesta täytyy pitää visusti huoli, huom.), joten homma saa rullata etieppäiten. Ja nyt saa taas hengittää, vissiin? Loppuisi vain tämä toilailu jo.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Pois paistinpannulta

Olen aina ollut sillä lailla rikki, etten ole hullaantunut helteistä. Porottava aurinko lähinnä ahistaa ja saa pysymään sisällä. Jo skidinä päädyin näillä keleillä käkkimään nenä kiinni kirjassa mahdollisimman viileässä ja varjoisassa paikassa* – mikä ei isommin ymmärrystä heruttanut.

Nykyään en kylläkään... itse asiassa edes muista milloin viimeksi olen käynyt kirjastossa, vaikka aiemmin ramppasin siellä jatkuvasti. Niin se on, että sähköinen teksti on meikäläisen kohdalla selättänyt paperin.

Ikinä en ole varsinkaan kokenut minkäänmoista vetoa rannalla löhöämiseen – se tuntuu lähinnä täydelliseltä ajanhaaskuulta rasittavan kaukana sivistyksestä (niin kuin kaikki vapaa-aikatoiminta).

Asiaan saattoi vekarana vaikuttaa toki sekin, etten handlannut uimataitoa**, joka olisi tuonut helpotusta aavikko-olosuhteisiin, ja vanhemmiten – vaikka jonkinmoinen pulikointikapasiteetti onkin löytynyt – kaipuu veden syleilyyn on jäänyt varjokaipuun... öh, varjoon.

Mutta että olla auringossa vain siksi, että se tuolla sattuu möllöttämään? Ei kuulkaa. Mieluummin vaikka lukee matskua (Antti Ronkainen), jonka mukaan rakenteilla oleva vakausrahasto tulee olemaan itsevaltainen instituutio, joka tekee mitä tykkää ja vastaa ei kenellekään – siis tavoitteiden täydellinen vääristymä (sikäli mikäli olen asetetuista tavoitteista yhtään kärryillä).

No, mieluummin ja mieluummin. Tai, niin, kyllä, mieluummin jopa lukee vaikka tuollaista reaalimaailman dystopiaa kuin makaa sannalla ja odottaa että aika kuluu.

---

*Silloinen keskimääräistä suurempi hyönteiskammo myöskin kannusti varmaan pysymään sisällä. Talvella viihdyin ulkona huomattavasti paremmin. Ja kaatosateessa.

**Sitä paitsi vesi oli aina liian kylmää. Mennä nyt kuumasta kylmään, kylmästä kuumaan... Järjetöntä! Paree on vain pysytellä sopivan viileässä, niin kuin tolkun ihmiset.

Särähdyksiä

Pari linkkiä:

Ensinnäkin, ainakin uutisista päätellen koulujen päättymisen iloisin pääasia oli se, että kajautettiin jälleen (vähemmistöjä kuuntelematta) ilmoille se mielikuvitushahmon palvontalaulu, jota ilman kesä ei olisi olemassa. Koskapa en tämän enempää jaksa ruutia noihin palvontamenoihin tuhlata, annan puheenvuoron toisaalle (Tuomo Hämäläinen).

Toinen korvaan särähdellyt asia on jatkuva "häviäjien hallituksesta" jauhaminen (– kyseisestä retoriikasta Marko Kivelä). Ainoa "voittaja" sai pronssia – ja jostain syystä, vaikka kaikki haluavat (hyvin vasemmistolaisesti) kaikkien hyvinvointia, eniten ääniä annettiin Kokoomukselle, joka enemmistön mukaan jakaa hyvinvointia lähinnä niille, joilla sitä jo valmiiksi on.

Parlamentarismin pääväittämähän on: "kansalaiset ovat liian tyhmiä päättääkseen omista asioistaan, mutta yhteiskuntarauhan kannalta on olennaista välittää illuusio siitä, että heitä kuunnellaan (vaikka 'kuulemisesta' onkin sangen monia tulkintoja)".

En väitä olevani premissin kanssa eri mieltä, mutta kansanedustajatkin ovat kansalaisia. Ei siellä mäellä mitään järjen jättiläisiä ole, kuten huopaamiseen keskittyvät hallitustunnustelut kertovat. Miten voisikaan olla? Mehän olemme kaikki eri mieltä kaikesta – ja jokainen omasta mielestään oikeassa – emmekä edes ymmärrä toistemme puhetta, koskapa hypimme johtopäätöksiin ennen lauseiden loppuja.

Järjestelmä laahaa valovuosia todellisuuden jäljessä, ja muuttaa toimintatapojaan vain pakon edessä. Suorempaan kansanvaltaan ei olla valmiita, ja siksi vaalien lopputulos on aina tulkitsijasta kiinni – mutta koskapa olemme, toden totta, napasentrisiä ääliöitä, en lopultakaan tiedä olisiko kaikkien vaikuttaminen kaikkeen edes järkevä vaihtoehto.

Siltikin, demokratiasta puhuminen on kaiken kaikkiaan sumutusta. Toivoisi väen valveutuvan sen suhteen, että retoriikka (jota me kaikki tahoillamme harrastamme – kuka onnistuneemmin, kuka ontuvammin) on vain ja ainoastaan sanahelinää, jolla pyritään perustelemaan omia luupäisiä päämääriä.

Yhteiskunta koostuu isommista ja pienemmistä hiekkalaatikoista, joissa leikitään keksityillä säännöillä. Varsinainen huvi syntyy siitä, että koitetaan kiertää noita sääntöjä ilman, että muut huomaavat.

Ei hyvältä näytä

Ja totisesti minä sanon teille. Hallitus ei synny: ajaudumme sisällissotaan. Alkaa ladonseinäävastenasettelun aika. Todetaan, että ennen kaikki oli paremmin, mutta ei päästä yksimielisyyteen siitä, mitä "ennen" tarkoittaa, vaikka kaikilla on vastaansanomattomat tilastot.

Samaan aikaan toisaalla euro kaatuu (meillä on sitten jo markka, johon ei vaikuta mikään [se kelluu, näjetsen]): kaikki ajautuvat sotaan. Yhdysvallat yrittävät alkuun pakottaa kaikki muut (ja ennen kaikkea oman väkensä) rauhaan ASIF*-joukoillaan, "Nappiotsa"-operaatiolla, mutta kaikki eivät tykkää siitä, ja, vaikkapa, räjäyttelevät sitä sun tätä.

EHEC lopettaa leikin lyhyeen; koskaan ei selviä mistä se oikein tuli, mutta aika moni on sitä mieltä, että carnivorismi olisi tältä pelastanut.

Napajäät sulavat ja peittävät hävityksen jäljet. Delfiineistä tulee (radioaktiivisten jätteidemme mutatoimina) seuraava luomakunnan kruunu, saavuttavat inhimillisen älyllisyyden. Keksivät riesakseen mielikuvitus(yli)delfiinejä, jotka hallitsevat heitä vaikka eivät ole olemassa. Liittyvät puolueisiin ja alkavat kinastella asiain vierestä. Sen sijaan että kävisivät varsinaisiin ongelmiin käsiksi, ruuvailevat budjetteja, joihin kukaan ei ole tyytyväinen.

Tai vaihtoehtoisesti tulee pieni jääkausi, ja pingviineistä tulee uusi ihminen. Parviälyllisesti alkavat (puolueissaan) kiistellä pulkkamäkien sijainneista, kaltevuuksista ja sen sellaisista, vaikka olisi muitakin ongelmakohtia olemassa, semmoisia oikeita. "Löysin tuolta tämmöisen juustohöylän, vaadin että joiltakuilta leikataan monoista nauhat. Tai ainakin lyhennetään sauvoja. Progressiivisesti."

Ehkä sain auringonpiston. Tai jumalallisen näyn. Pitäisi vissiin mennä nukkumaan.

---

*lyhenne sanoista As if this would do any good, ever.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

"Olet minulle rakas"

Muistelen, että joskus ammoin tv-sarjojen suomentaja Mirolybov rupesi suomentelemaan amerikkalaisten jatkuvasti toitottamia "I love you" -vakuutteluja noilla sanoilla. Ihmettelin miksi. Siis, tarpeetonta hokemistahan (ja epäilyttävää kaiken kaikkiaan) tuo toki on, mutta silti.

Nykyään on sitten suomentajat kautta linjan alkaneet viljellä lyhennettyä versiota: "Olet rakas". Kätevästi on poistettu kokija siitä. "Olet rakas jollekulle, et välttämättä minulle, mutta epäilemättä olet." Edelleen ihmettelen mistä moinen ratkaisu.

Miksei saman tien "Olet merkittävä ihminen elämässäni" tai "S'olet ihan jees"? Tai "Koen, ettei olemassaolostasi ole juurikaan haittaa"?

Onko joku oikeasti elävässä elämässä joskus sanonut: "Olet minulle rakas"? Ikinä? Loiventanut aktiivisen verbin vähän yleisempään tokaisuun, ettei toinen vallan vauhkoonnu ja rupea horisemaan ympäriinsä että "Se tykkää musta! Jumpe ja jehna!".

Vähän jälkijunassa tulee tämä ihmettely. Kauanko tätä uuskielistämistä on jatkunut, kolmekymmentä vuotta? Joku suomentaja voisi oikaista tilanteen, ja alkaa toistella vaikkapa ilmaisua: "Ma sua lemmin" tai sitten ne arkiset keskustelut voisi päättää sanoihin "Järjen veit, ja minusta orjan teit" – joka ainoa kerta.

"Remember to get the kids outta school. I love you." ["Muista hakea skidit skolesta. Järjen veit ja minusta orjan teit."]

"Love you too. Wait, what kids?" ["Mäkin räydyn kun sa lähdet. Haen haen."]