sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Maailma on stage, ja sun tarvii pelaa osaa

ja jotta sä voit pelaa, sun tarvii toistaa yhtä sun toista.

Huomenta, maailma!

Ei tod. ole ollut aikaa päivitellä blogia. Menossa on tämän kalenterivuoden neljännen näytelmän esitykset. Putkeen on tullut viisi, ja kuudes on kevääksi vielä tekeillä - eli suht täpöillä on tullut haahuiltua lavalla vaihteeksi. Tai siis enemmän kuin ikinä.

Harmillisesti juuri piti perjantaina peruuttaa yksi esitys, varsinkin kun esiintyjien kirjoittamattomana sääntönä on hankkiutua stagelle aina jos ei satu olemaan kuollut. Mutta kun kyseessä on farssi, ja allekirjoittanut pääosassa, niin paskimmalla mahdollisella ajoituksella iskenyt flunssa ei kerta kaikkiaan sallinut lavalle menoa.

Esityksestä olisi varmaankin vielä hengissä selvinnyt (joskin reploista ja iskuista olisi unohtunut puolet, ja silti juttu olisi kestänyt normaalia pidempään), mutta sen jälkeen olisi iskenyt korkea kuume - tuo rooli nimittäin fyysisyydessään vastaa mitä tahansa urheilusuoritusta, ja muistan elävästi miten kävi kun edellisestä flunssasta luulin jo parantuneeni ja kävin tekemässä hyvin kevyen punttisalitreenin: useamman viikon puoliteho.

Shöystä olisi tullut huono, ja päälle päätteeksi seuraavana esityspäivänä olisi taas saanut miettiä josko lavalle kykenee - huonossa lykyssä koko loppuvuosi olisi samaa arvontaa. Joten koko päivän pähkittyäni päädyin peruutukseen… Mikä olikin hyvä, koska illaksi nousi kuume, vaikka olin koko päivän pysytellyt punkassa, ja ainoana aktiviteettina oli ollut sähköpostien naputtelu kyseisestä peruutusvaarasta.

Nyt olen aika vakuuttunut, että seuraavaan esitykseen tulen olemaan toipunut - eikä tarvinnut tartuttaa tautia muuhun työryhmään (eikä yleisön edustajiinkaan). Siltikin: tämä taisi olla ainut kerta ikinä, kun esitys peruttiin meikäläisen vuoksi. Harmittaa.

Mutta niin, fyysisyydestä: hyvä että aloitin punttitreenailut vaihteeksi - saisin varmaan tajunnan rajamailla vedellä esityksiä jos päällä olisi ne parikymmentä kiloa, jotka vuodenvaihteessa vielä mukana kulkivat.

Ei niin että punttailemalla olisin kahtakymmentä kiloa pudottanut. Kun vuodenvaihteen kieppeillä huomasin ylittäneeni (taas kerran) sadan kilon rajapyykin, rupesin katsomaan ruokavaliota. Tai itse asiassa tuon eteen ei juuri tarvinnut mitään ihmeempää kyyläystä harrastaa; tiesin jo kokemuksesta, miten paljon jatkuva hiilarinapostelu tuo painoa päälle, ja miten paljon sitä voi pudottaa ihan vain proteiinipitoisempaan ruokavalioon siirtymällä, ja jättämällä kaikki herkutteluun tarkoitetut kahisevat pussit ostamatta.

Joten kun syksyn mittaan aloitin treenaamisen, sain viimeiset indeksin päällä olleet kilot putoamaan sangen iisisti. Ei ole tarvinnut hirmuista kieltäymysten kurimusta kärsiä kun ei vain tee enää (useimmiten) mieli - ja silloin kun sattuu olemaan sikäli heikko hetki, että haluaa mässyttää jotain, sen on voinut tehdä ilman että homma on riistäytynyt käsistä.

Mutta eikö olekin jännää, että kirjoitan näistä asioista vain silloin kun kuntokuuri on päällä? On, se on kyllä! Vaan jatketaan nyt vielä sen verran, että tällä kertaa hommasin ohjelman ihan rainerilta.

Aikaisemminhan olen itse omat ohjelmani valmistanut - mikä on siis tarkoittanut fiilispohjaista duunailua, joka ei ole ainakaan nopein keino kropankompressointiin. Pakko myöntää, että tulokset näkyvät nyt ennätysvauhdikkaasti kun vain kiltisti teen sitä kaksijakoista ohjelmaa jonka olen saanut, ja ainoastaan sen verran muilannut, että olen lisännyt vastusta tarpeen mukaan.

Vähänkö oli vänkää edellisellä bändikeikallakin havahtua siihen, kun roudaa rappusissa bassovaffarin nuppia toisella kädellä, ja toisella jotain muuta, että hetkinen, tämä on nyt se kaikkein painavin boksi koko setistä. Että tätä on toisinaan kanneltu kirosanojen ryydittämänä kahden miehen voimin, ja nyt tämä ei tunnu yhtikäs missään. Hieno hetki oli tuo.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Rok & rol

Kyllä! Taas oli aika upata tämä särkyneiden sydänten voimabaalladi, uudestaan freshattuna:

Viime vuonnahan havahduin väsäämään kyseistä kappaletta niin myöhään etten ehtinyt soittaa kitaroita sisään. Nyt tilanne on korjattu ja voidaan kaikki kyynelehtiä katharttisesti ihan tuelta. 

Ja kun nyt bänditoiminnan suunnalle lähdettiin, niin tässäpä Stupor Mundin edellisen keikan roudaus- & keikanodotteluvideo:

 Ja vielä Woofing Laman studiointipotpuri:

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tuplavarmistus, tuo belsebuubin keksintö

Ottaa pattiin. Parkkinappiin nimittäin jossain vaiheessa ilmaantui tuplavarmistus, mikä eilen tuli maksamaan allekirjoittaneelle 40 euroa enemmän kuin olisi syytä. Viisi parkkia, joista neljä onnistunutta.

Sikälihän homma jäi voiton puolelle – jos nyt optimisteja halutaan olla – että olin juuri käynyt tinkimässä musiikkivermehankinnasta seitsemisen kymppiä alaspäin, joten tavallaan tämä oli melkein kuin sijoitus...

Mutta kauheasti ei hymyilyttänyt että sen kymmenminuuttisen pitstopin jälkeen huomasin parkkivirkailijan seisoksivan autoni vierellä – koskapa olin tällä kertaa unohtanut, että ParkMan tätä nykyä ei usko selvää käskyä.

Kun painan näytöltä ”Pistä parkkiin” (vai mikä se sanamuoto nyt onkaan), niin sen sijaan että parkkiaika lähtisi juoksemaan, laite kysyykin että ”Ihanko varmasti haluat nyt laittaa parkkimittarin päälle? Oletko nyt absoluuttisen varma, että tarkoituksella avasit ohjelman, merkitsit parkkiaika-arvion ja näiden kahden vaiheen lisäksi vielä vasiten painoit parkkiajan käyntiin? Ihanko varmasti? Ettet skoijaa kuitenkin? Tai tullut hulluksi?"

En ollut muistanut kuitata olevani tietoinen, suht täysjärkinen olento, jonka valinnat (myös kännykän näytöllä) enimmäkseen ovat valideiksi katsottavia. Kas kun eivät ole vielä spämmifiltteriäkin siihen lisänneet (jotta voitaisiin olla varmoja että kyseessä ei ole nk. "taskuparkki”…).

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Pakkomainontaa

Tämäpä vasta kuulostaa reilulta idikseltä: iptv:ltä ohjelmiansa katsovat halutaan pakottaa jatkossa vasiten joka ainoan mainoksen syynäämiseen. Nyt vähän kyllä herää taas kysymyksiä siitä, minkä instanssin hyötyaspektia tässä ajetaan takaa.

Voisiko saman tien velvoittaa vaikka telkkarivalmistajat duunaamaan sellaisia töllöjä, jotka menevät päälle aina kun joku mainoskatko lähtee käyntiin? Olisi varmaan jotain kansanvalistuksellista hyötyä siitä, että ihmiset eivät kerta kaikkiaan saa olla rauhassa ja valita haluavatko markkinointiviestintää seurata? 

Muutenkin menossa jatkuva tuputtaminen kivaan suuntaan kun kaiken maailman bannerit viuhuvat ohjelmien päällä. Nelosellako oli sekin neronleimaus äskettäin, jossa juontaja vielä rupesi hölisemään, vaikka ohjelmantekijät olivat lopputekstien alle ihan ohjelmallistakin matskua laittaneet?

Kukaan ei vissiin ole tullut ajatelleeksi sitä, että väki kaikkoaa tuon alttarin ääreltä suurelta osin juuri mainonnan karkottamina? Ulkomaiset streamauspalveluthan tästä nettoavat, mikä katsottaneen kaikkien eduksi, ilmeisesti.

Että mua korpeaa tämä tämmöinen pelleily. Vai korpeaako? Ehkä mä en vaan ole vielä ymmärtänyt haluavani eksessiivistä aivopeseskelyä?

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Pyykkikoneen lunnaat

Ah, arki ja sen haasteet.

Pesukone kidnappasi viimeisimmän pyykkilastinsa: ”Hähähä, täällä homehtuu aimo annos tyypin garderoobista, hähähä.” Mietin mitä se haluaa, mutta se ei kerro. Pieni punainen valo vaatii huoltoa, mutta nykyään kaikki pikkuprobleemit pitäisi muka luovuttaa ammattilaisille.

Mitään korjaajaa en kutsu ainakaan heti. Enkä mihinkään huoltoon rupea roudaamaan. Avaamaan konetta rupean.

Minä olen yhden koneen avannut ja korjannut, mutta nämä uudemmat mallit tietysti tehdään niin, että ne on mahdollisimman hankala purkaa. Kun saat kyljen auki, huomaat että siellä puolen metrin päässä on vielä joku ruuvi, joka pitää ilmeisesti avata jollain teleskooppiruuvaimella. Kiva.

Eikä tuolla raottamisella vielä selvinnyt ollenkaan missä on ne hiilet jotka mahdollisesti pitäisi uusia. Hihna näyttäisi olevan ehjä, eikä mikään siis edelleenkään selitä miksi rumpua ei saa edes manuaalisesti käännettyä niin että saisi ne kosteannihkeät vaatteet ulos. Yhden klipsin olen jo katkaissut siitä värkistä kun en ajoissa hiffannut mitä kaikkea tuota peltiä oli kiinni pitämässä.

Näissä tilanteissa minulla aina tulee ponnekas ”pitäkää tunkkinne” -reaktio. Keräilen inspiraatiota ja duunailen jotain ihan muuta. Kiroilen ehkä vähän. Silleen zenisti. Om mani padme hum.

torstai 9. tammikuuta 2014

Sietää sietää

Niin, kirjoitin syssymmämmällä siitä, miten on syytä jatkossa taas tunkea itseään lavalle enemmän, jotta stressitasot normalisoituvat ja lakkaavat piikkaamasta aina kun stagelle päätyy – kun sieltä jokatap aina ennemmin tai myöhemmin itsensä kuitenkin löytää. Sieluhan tuollaisessa haasteisuuden maksimoinnissa sinelmille päätyy, mutta sielun kai kuuluukin olla kauttaaltaan sinimusta? Hailakan tärveltymätön sielu kärsii elämyksettömyydestä?

Kyseisessä siedätyshoidossa on haastetta myös – ja ehkä nimenomaan sekä erityisesti – sosiofoobikkominälleni, joka mieluiten hautautuisi sohvan syleilyyn ja tilaisi safkatkin kotiin vailla inhimillistä kanssakäymistä. Kiihkeästi unelmoi tuo sisäinen sabotööri siitä, miten joku päivä vielä voi tilata kaiken netistä ja ruksata tilauksesta kohdan: ”Jättäkää lähetys oven eteen ja poistukaa."

Työn alla on nyt sitten vähän isompi rooli kevääksi, ja kesällekin tuli jo lupauduttua yhteen ainakin alustavasti – ja syksylle aion ainakin yhden proggiksen ahtaa, jos en kahta. 

Tämä kesän rooli tosin on sen verran pienempi, että jätin varauksen: jos jotain mellevämpää tulee vastaan, saatan loikata eri tuotantoon. Mutta toisaalta kevään ja kesän ajallehan oli jo valmiiksi tiedossa myös ohjauksellisempaa duunailua, joten aikataulut saattavat hieman ryssiintyä jos kesällekin vielä löytyisi keskeisempää roolia.

Yhtäältä tuokin suven judanssi on sellainen, että vaikka reploja ei erityisen paljon ole – niitä on ripoteltu harvakseltaan sinne tänne – niin lava-aikaa kuitenkin on, no, enemmän kuin tässä viimeisimmässä, josta vielä muutama esitys on ekstrattu tämän kuun lopulle. Eikä ole kauaakaan siitä kun jollekulle tulin sanoneeksi, että olisi mielenkiintoista kokeilla mitä on olla lavalla koko esitys ilman ainuttakaan repliikkiä. Tämä kesän rooli on vähän sinne päin. 

Ja yhtäältä olen sillä lailla fatalisti, että jos pyydetään joihinkin ihan uusiin ympyröihin, eli siis vaikkapa työryhmään joka on uppo-outo, on sinne syytä mennä. Universumi se siellä punoo juoniaan, ja täytyy käydä katsomassa millaisista punoksista on kyse.

Viime vuonna, ja ehkä edellisenäkin, tuli tosin torpattua noitakin mahdollisuuksia – mutta kyllähän tässä vuosien varrella on pitänyt myös opetella sanomaan ei, koskapa lopulta kuviot alkavat toistaa itseään ja löydät itsesi tekemästä aina samoja asioita hyvin pienillä modifikaatioilla. Ei sovellu allekirjoittaneelle semmoinen liukuhihnailu. Jos pitää valita tutun ja turvallisen tahi uuden ja jännittävän välillä, meikä valitsee jälkimmäisen. Ja koko ajanhan noita valintoja eteen tulee. Which is nice. Ei tiedä mistä sitä itsensä taas löytää ihminen.