2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Toimittaja katsoo mielenosoittajan sormea

Ongelmallista on se, jos toimittajat eivät osaa enää kirjoittaa. Se tarkoittaa, etteivät he osaa myöskään lukea. 

Jos ei osata lukea eikä kirjoittaa, on ymmärrys maailmasta huomattavan vajaa.

Voisi kuvitella – ja kuvitellaankin (väärin) – että journalismissa on kysymys objektiivisesta todellisuuden kuvaamisesta. Ei ole. 

Jokainen toimittaja heijastaa tekstissään omaa maailmankuvaansa – joka väistämättä on vinoutunut, kuten ihan jokainen maailmankuva on –, sekä päätoimittajan maailmankuvaa. Ja kenen maailmankuvaa päätoimittaja heijastaa? 
Kuka maksaa kenenkin palkat? Päätoimittajaksi ei päädytä olemalla eri mieltä kuin mediatalon omistajat. Siis: kenen totuutta toimittaja kirjoittaa?
Mutta takaisin kirjoitustaitoon: jos toimittajan mielestä äskettäin pidettiin mielenosoitus "uimahallia ja kauppakeskusta vastaan" – ja kenellekään ennen julkaisua ei tullut mieleen mainita, että ilmaisuja voisi hieman hioa... On aika huolestuttavaa jos suurimman päivälehden kollektiivinen ymmärrys on tällä tasolla.

Toimittajien tehtävän voisi kuvitella ihan instinktiivisesti olevan ajattelu: asioiden ymmärrettävään muotoon pukeminen, taustojen selvittäminen – kyseenalaistaminen itse asiassa, koskapa ilman kyseenalaistamista ei yksinkertaisesti voi ymmärtää yhtikäs mitään.

Vaan aivan päivittäin lehdistä saa lukea raakileen asteelle jääneitä ajatuksen tynkiä, jotka ovat perustavalla tavalla pielessä joka suuntaan – mikä aiheuttaa väkisin sitä, että lukijoiden maailmakuva vinoutuu vähitellen, huomaamatta, aivan käsittämättömiin mittoihin. 

Lukijoilla ei noin keskimäärin ole kerta kaikkiaan aikaa katsella maailmaa kovin monesta kulmasta, ja siksi olisi (ainakin ideaaliselta kannalta) hienoa, jos toimittajat malttaisivat hiukan sulatella tekstejään ja miettiä josko tekstissä olisi vielä korjattavaa.
Harmi että heillä ei ole siihen aikaa, koska "yhteistoiminta"neuvottelut painavat päälle jos tekstiä ei synny; teksti on taantunut tilantäytteeksi. 
Vai onko se koskaan ollut muuta kuin tilantäytettä? Myytäviä palstoja? Aivojen fyllinkiä? Valkoista kohinaa? Leipää ja sirkushuveja?

Ei kommentteja: